Olutbloggaajilla venähti tähän pitempi parin kuukauden tauko sessiosarjassa, mutta nyt Anikó Lehtinen aktivoitui alustajaksi. Aiheena aina ajankohtainen oluen laatu. Aiempaan tapaan palaan tässäkin sessiokirjoituksessa muistojen pariin.
Monen muun asian tavoin laatua kaipaa eniten silloin, kun sitä ei ole. Helpointa olutlaatupohdinnassakin on tarttua laatupuutteisiin tai -ongelmiin. Muuan vanhempi herrasmies kehotti minua 1980-luvun alkuvuosina juomaan baarissa aina pullo-olutta, koska hanaolut on usein pilaantunutta. Kohtasin siis hanahygieniaongelman, joka tuolloin(kin) oli ilmeisesti yleinen. En silloin vielä sisäistänyt, millaiselta pilaantunut olut maistuisi. En erityisemmin asiaan kiinnittänyt huomiota, koska joka tapauksessa siihen aikaan join mieluummin viskiä kuin olutta. En myöhemminkään noudattanut veteraanin neuvoa, koska tuntui järjettömältä mennä baariin juomaan pullo-olutta, jota saattoi juoda muuallakin, halvemmalla. Mielestäni myös jopa vaalea teollinen lager maistui raikkaammalta suuremmasta astiasta kuin pullosta. Mutta opin kyllä valitsemaan sellaisia baareja, joissa oluen kierto oli nopeaa ja hanojen kuntoon kiinnitettiin huomiota.
Hanaongelmien aiheuttaja on siis yleensä baarinpitäjän välinpitämättömyys. 1990-luvun ensimmäisen suomalaisen pienpanimobuumin aikana törmäsin toiseen syylliseen. Suomalaisia teollisia oluita ja Suomeen tuotuja hyvälaatuisia oluita juodessa ei tarvinnut pelätä oluen valmistajan mokauksia. Suomessa uudet pienpanimot lähtivät varsin kevein eväin liikkeelle ja tarjolle tuli huonolaatuista olutta suoraan valmistajilta. 1996 juutuin sumun takia koko päiväksi Prahan lentokentälle ja juttelin pitkään Joutsan Joutotuvan panimon omistajan kanssa. Vaikka panimo sijaitsi sahdin ydinalueella, ei omistajalla tuntunut olevan mitään taitoa oluentekoon, jopa minä ymmärsin sen. Ei myöskään kunnianhimoa tehdä sellaista olutta, jota Prahassa oli tarjolla. Oulussakin oli siihen aikaan paraatipaikalla Oulun Panimo, jossa ulkopaikkakuntalaisia piti varoittaa tilaamasta talon omaa juomakelvotonta olutta. Vuosituhannen vaihteessa luonnonvalinta kuitenkin toimi kohtuudella ja laadun unohtaneet toimijat poistuivat alalta. Toisen panimonoususuhdanteen aikana 2010-luvulla tilanne on ollut parempi, vaikka kaikilla yrittäjillä laatu ei ole nytkään ollut ensisijaisena arvona.
1990-luvun jälkipuoliskolla aloin perehtyä brittiläiseen real aleen. Se on laatumielessä olutmaailman kuninkuuslaji. Ei riitä, että valmistaja, kuljetustoimijat ja baarinpitäjä hoitavat hommansa viimeisen päälle. Real tai cask ale muuttuu koko elinkaarensa ajan, joten käytännössä etulinjassa toimivan tarjoiluhenkilön olisi tarkkailtava oluen kuntoa koko ajan. Cask alella on tarkat vaatimukset, joten periaatteessa on helppo huomata, milloin se ei ole kunnossa. Se ei saa olla liian kylmää eikä liian lämmintä. Se ei saa olla flättiä, mutta siinä ei saa olla paljoa hiilihappoa. Se ei saa olla sameaa (sori NEIPA-boit, ei todellakaan murkya). Elämänsä ehtoolle saapuneeseen cask aleen muodostuu etikkainen tuoksu ja maku, jonka ainakin minä tunnistan erittäin herkästi. Silti oli korkea kynnys ensimmäisiä kertoja huomauttaa baarimestaria huonolaatuisesta oluesta. Tylyä reaktiota on tullut takaisin ja nytkin Britanniassa yritän hahmottaa minkälaista henkilökuntaa on paikalla, olen jättänyt viime aikoinakin kommentoimatta asiaa. Toisenlaisiakin muistoja on. Kerran Oluthuone Leskisessä mutisin hajamielisesti tiskillä, että kaikki ei ehkä ole caskissa kunnossa. Taisi olla Kelan Matti, joka pyöräytti pumppulätkän samantien ympäri ja lopetti tuotteen myynnin siihen. Hieman hätkähdin, valtaa ja vastuuta voi olla (kanta-)asiakkaallakin.
Koska Wehrmachtin 7. Vuoristodivisioona (komentajana Ambergin olutkaupungissa 1975 kuollut August Krakau) poltti isäni kotitalon syyskuussa 1944, välttelin Saksa-vierailuja vuoteen 1999 asti. Vasta silloin join tuoretta saksalaista pilsiä lähellä valmistuspaikkaa. Siinä vaiheessa yksi suosikkioluttyylejäni oli tÅ¡ekkiläinen pils. Olin käynyt TÅ¡ekissä useita kertoja, myös Urquellin panimolla. Kun pääsin juomaan saksalaisia puhtaita pilsnereitä, en enää pystynyt nauttimaan samalla tavalla tÅ¡ekkiläisistä ”alkuperäisistä” pilseistä. Syy on diasetyyli, jonka makua monet vertaavat voihin tai kermatoffeeseen. Tykkään edelleen tÅ¡ekkipilseistä, mutta joka kerran niitä juodessa diasetyyli häiritsee. Monien mielestä bug on tässä tapauksessa feature, eli diasetyylin maku on tyylinmukainen piirre tÅ¡ekkipilseissä. Itse olen nyt kääntynyt eri kannalle, diasetyyli on laatuongelma myös tÅ¡ekkioluissa. TÅ¡ekkipanimoiden pitäisi korjata prosessiaan, jotta diasetyyli saataisiin pois pilaamasta hienoja oluita.
Ehkä tämä riittää tällä kertaa laatuongelmista. Toki kaipaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin ei tarvinnut miettiä onko oluen happamuus tarkoitettu ominaisuus vai laatuongelma. Niitä vanhoja aikoja, kun amerikkalainen ammattiyhdistyksiin järjestäytynyt työväki teki laadukkaita autoja, kuten Steve Earle edellä ja Bob Seger tässä jäljessä raportoivat.
