Beerzebub: DIY snow globe, eli lumisadetta pullossa

Vuoden 2018 viimeiseksi olueksi panimme välipäivinä tulille ensimmäisen vakavamielisen kokeilun strong bitteriä. (Yritän olla käyttämättä sitä kolmen kirjaimen yhdistelmää, jolla tämä tyyli myös tunnetaan, koska se ohjaa mielestäni maistajan ajattelua kohti sitä yhtä tiettyä kaupallista esimerkkiä, jolla on monien kirjoissa – myös omissani – myyttis-maaginen maine.) Tällä hetkellä olut on vielä pullokäymisvaiheessa ja odottaa maistamista, mutta pulloja kuolatessani tein kiinnostavan havainnon.
Ennen pullotusta olut coldcrashättiin ja kirkastettiin gelatiinilla. Se tavara, jota pulloihin meni, olikin täysin kirkasta. (Tiedättekö muuten mikä on kirkasta ja haisee paskalle?1) Nyt kuitenkin kun tihrustin pulloja, huomasin niihin ilmestyneen pyytämättä ja yllättäen pieniä vaaleita lumihiutaleen näköisiä kappaleita, jotka pulloa käännellessä liikehtivät nesteessä ilkikurisesti leijaillen.
Ottaen huomioon gelatinoinnin, olin hieman yllättynyt. Olemme kuitenkin törmänneet näihin hiutaleisiin aiemminkin. Ensimmäinen välttävästi onnistunut tuotoksemme oli IPAntapainen litku, joka pulloon mennessään oli enemmän tai vähemmän sameaa. Kuten aloittelijavaiheessa on tyypillistä, odotukset olivat tuolloinkin korkealla, vaikka vyöllä oli (ainakin näin jälkeenpäin ajatellen) kaikkea muuta kuin onnistuneita tuotoksia. Kun tuli aika laittaa ensimmäinen maistiaispullo kylmenemään, pettymys kuohahti taas läpi kehon sielun syvyyksiin asti: ”Eivvv… Mitä täällä pullossa on?” Pullon liikuttelun ja jäähdyttämisen seurauksena hiutaleet kuitenkin asettuivat varsin kiltisti pohjalle, ja oluen pystyi kaatamaan lähes normaaliin tapaan lasiin. Maussakaan ei ollut mitään kontaminaatioon tms. viittaavaa.
Tuolloin yritin kaivaa tietoa, mistä voisi olla kyse. Kiinnostavaa oli myös, että pulloissa ollut olut ei ollut enää merkittävän sameaa, vaan vaikutti kirkastuneen hiutaleiden ilmaantumisen myötä. Oman teoriani mukaan, jolle löysin myös tukea jostain päin internetiä, ilmiön taustalla oli hiivan—  tehokas flokkautuminen. Kun hiiva alkoi flokkautua, se sitoi itseensä myös nesteessä olevia proteiineja, humalahitusia ja muita sameudenaiheuttajia. Oluen sameus siis tavallaan tiivistyi hiivan vaikutuksesta noihin hiutaleisiin, jotka tuon IPAn tapauksessa olivat paitsi runsaslukuisempia, myös suurempikokoisempia kuin nyt bitteriin ilmestyneet. Kyseisen IPAn aikaan käytimme hiivana lähes pelkästään US-05:ttä, joka ei ole tehokkain mahdollinen flokkautuja mutta tekee homman kuitenkin ihan kelvollisesti. Tässä tuoreessa hiutale-bitterissä hiivana taas oli Fuller’s-kanta (tässä käytössä White Labsin versio WLP002), joka on tunnettu siitä, että se klimppiintyy stirplatella pyöriessäänkin ja painuu pohjaan kuin kivi. Uskoakseni siis pullokäymisen päätteeksi hiiva on kerännyt kirkkaalta näyttäneestä oluesta niin paljon proteiinirimpsuja ja muuta mömmöä, että tuloksena on syntynyt silmin erottuvia kappaleita.

Jos siis törmäät kotiolutpulloissasi leijuvaan vaaleaan höytyvään, kyse ei välttämättä ole mistään sen suuremmasta kuin esteettisestä haitasta. Ja näissä bitter-pulloissakin hiutaleet olivat pullojen liikuttelun jälkeen painuneet pohjalle.


1 Dannyn mulkku↩

aikakausilehti