Julkaistu Lahen Ajat -verkkolehdessä.
Alatorin pysäkillä kävi kuhina, kun samaan aikaan kolme bussia oli noukkimassa iltapäivän matkustajia kyytiinsä. Tuttua linjanumeroa ei vielä pysäkillä näkynyt, mutta jonon ensimmäisen auton numerotaulussa luki Liipola. Sinnehän minä olin matkalla.
En ollut vuosikausiin matkustanut Liipolan suuntaan linjabiilillä, joten uudet numerot eivät olleet tietystikään iskostuneet mieleen. Ennen Lahden Seudun Liikenteen suurta uudistusta Liipolaan pääsi linja-autoilla 21 sekä 30. Nyt vain numero 1 matkaa Liipolanmäelle ja sieltä Jalkarannan suuntaan, aina Messilään asti.
Omalla tavallaan onkin hauskaa, että Lahden pahamaineisimmasta lähiöstä pääsee suoralla yhteydellä yhteen kaupungin vauraimmista alueista. Vaikka nyt Suomessa ollaankin, niin kyllähän tuosta tietynlaista ”luokkarajojen yli” -tematiikkaa voi etsiä.
Minä en nyt kuitenkaan ollut etsimässä luokkarajoja tai laittamassa niitä kiinni, vaan matkustamassa Liipolaan. Bussilla numero 1.
Meillä kaikilla on varmasti jonkinlainen mielipide Liipolasta. Usein se on kovin negatiivinen. Toki osa vannoo sen nimeen rauhallisena asuinalueena ja osa taas vähättelee sen mainetta. Kerinkallion kaupunginosaan virallisesti kuuluvan alueen maine on kuitenkin juntattu syvälle radiomastojen juurakkoon, ja ihan tilastojenkin valossa Liipola näyttäytyy vähäosaisten kotina.
Vähäosaisia ei nyt kuitenkaan näkynyt. Oikeastaan ketään ei näkynyt missään, kun hyppäsin kulkuvälineestä ulos Eteläisen Liipolankadun ensimmäisellä pysäkillä. Aivan siinä Launeen hypermarkettien ikeessä.
Pysäkille joku oli jättänyt venäjänkielisen Glamour-lehden, ja jotenkin se tuntui osuvalta. En edes tiedä tarkalleen ottaen miksi.
En ollut toviin piipahtanut lapsuusmaisemissani, joten päätin hieman jaloitella ennen kuin seuraava, tai sitä seuraava, bussi tulisi ja veisi minut takaisin. 1 ajaa reitin kolme kertaa tunnissa, joten matkalipun vaihtoaika riittäisi kyllä myös paluumatkaan.
Nousin Eteläistä Liipolankatua hiljalleen ylös, koukkasin toispuoleisesti halvaantuneen ostoskeskuksen kautta ja rymysin hiekkateitä pitkin kohti huippua. Kohti Huippubaaria.
Lue myös päätoimittajan Liipola-katsaus ja kuuntele— Keittolounas-podcast, joka huipentui Huippubaariin.
En ollut koko matkan aikana nähnyt kuin jokusen hassun ihmisen. Pari iloista koululaista ja pari juopunutta elämänkoululaista – jälkimmäisistähän alue monen mielestä tunnetaan.
Ostin ylä-Liipolan K-marketista pienen tölkin virvoitusjuomaa, sytytin pihalla savukkeen ja käppäilin tien yli, jossa Eteläinen Liipolankatu muuttuu Pohjoiseksi. Samasta leikkauspisteestä löytyy myös 1:sen päätepysäkki, jonka takana olevasta metsiköstä aikoinaan lapset heittelivät lumipalloja ovet auki matkustajia odottavaan linja-autoon. Mistä tiedän tämän? Minä olin yksi heistä. Anteeksi näin jälkikäteen kuskeille.
Auto saapui tupakanmittaisen tauon jälkeen päätepysäkilleen. Nainen lastenvaunuineen astui bussista ulos samalla kun elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt rouva könysi hitaasti sisään. Elämän kiertokulku pyörii Liipolassakin normaalisti, oli alueesta mitä mieltä tahansa.
Päivä alkoi hämärtyä, kanssamatkustajat vaikuttivat väsyneiltä ja linjanumero 1 jatkoi loppumatonta noidankehäänsä Liipolan ja Jalkarannan välillä.
—
—
—
