Oluen ja elokuvan yhteys mutta miksi?

VAROITUS! SISÄLTÄÄ SPOILEREITA (ja olutta)!

Olutta juodaan yllättävän monessa elokuvassa, koska hahmoille täytyy antaa replikoinnin oheen jotain tekemistä. Elokuvan historian aikana oluella on kuitenkin usein ollut myös keskeinen tai jopa koko elokuvalle tarkoituksen antava rooli.

OLUEN JA ELOKUVAN YHTEYS ulottuu melkein yhtä kauas kuin elokuvan syntyhetki. Englantilaisen George Albert Smithin nimi ei jäänyt historiankirjoihin samalla painoarvolla kuin ranskalaisten Lumièren veljesten tai amerikkalaisen Thomas Edisonin, mutta tiettävästi hän oli ensimmäinen, joka teki elokuvan oluenjuonnista. Reilun puolen minuutin mittainen Comic Face/Old Man Drinking a Glass of Beer vuodelta 1897 kertoo juuri siitä, mitä otsikossa sanotaan. Päähenkilön ilo ja vallattomuus lisääntyy juonnin myötä, ja näyttääpä mies kameran näkymättömissä olevalle kaverille lopulta pitkää nenääkin. Taisi jäädä toisella olut saamatta. Reilun 30 vuoden kuluttua ensi-iltaan tuli amerikkalaisen gangsterielokuvan kiistaton klassikkoteos. James Cagneysta tähden tehnyt Yhteiskunnan vihollinen (The Public Enemy, 1931) kertoo alamaailman huipulle nousevasta nuorukaisesta, joka palkataan alun perin oluen kaupittelijaksi kieltolain vielä ollessa voimissaan. Valta sokaisee imperiumiaan ”oluella ja verellä” rakentaneen miehen, eikä lopussa käy erityisen hyvin.

OISPA KALJAA… NIIN MAAILMAKIN PELASTUISI
Hyvin ei käy Stanley Kubrickin kauhuklassikossakaan. The Shining – Hohto (1980) -elokuvan onneton päähenkilö Jack Torrance ”antaisi sielunsa lasillisesta olutta”, mutta baarimikko tarjoilee hänelle viskipullon. Yhden tulkinnan mukaan tuon repliikin myötä Jack vaihtaa lopullisesti sielunsa eli mielenterveytensä vastineeksi väkivaltaisista teoista, joihin hän seuraavaksi ryhtyy. Tämän jutun kirjoittajan tulkinnan mukaan Jackin olisi ehkä kannattanut pysytellä miedommassa mallasjuomassa. Kasarilta löytyy kaksi komediaksi määriteltyä rainaa, joiden nimestäkin löytyy olut: kanadalainen Jestas mitä olutta! (Strange Brew, 1983) ja Patrick Kellyn ohjaus Beer (1985). Ensimmäinen perustuu suosittuihin tv-hahmoihin, vähän hölmöihin McKenzien veljeksiin, jotka estävät juonittelevan panimomestarin suunnitelmat Oktoberfestin asiakaskunnan orjuuttamisesta olueen lisätyn huumeen avulla. Beer puolestaan sijoittuu Manhattanin mainosmaailmaan ja liittyy olueen oikeastaan vain baariympäristön tähden ja siksi, että sen päähenkilö ei halua menettää rahakasta panimon asiakastiliä.

elokuvakollaasi

Opiskelijat eivät tunnetusti sylje mihinkään lasiin, ja Yhdysvalloissa veljeskuntien vihkimisseremonioihin ja bileisiin kuuluu usein kisa siitä, kuka saa juotua typerryttävät määrät olutta kaikkein nopeimmin. Ensimmäisiä kertaa olutta tässä ympäristössä juotiin John Landisin Delta-jengissä jo 1978, mutta juoma on pysynyt kuohuvalla pinnalla myös uudemmassa valtavirtaelokuvassa, erityisesti juuri amerikkalaisissa 2000-luvun college-huumori-pätkissä Old Schoolista (2003) Superbadiin (2007). Olut herättää myös tunnetusti romanttisia tunteita, mikä nähdään selvästi vuoden 2013 amerikkalaisessa Olivia Wilden ja Anna Kendrickin tähdittämässä romkomissa Drinking Buddies. Pienpanimoympäristössä nähdään yhden kostean yön aikana, kuka oikeasti kuuluu kenenkin kanssa yhteen.

The World’s End -scifi-komedian (2013) lähtokohtana on pub crawl -perinne. Aluksi alea juodaan toverillisen keski-ikäisessä muisteluhengessä, mutta pian miesjoukko huomaa, että oluttavoitteen saavuttaminen on heidän pienin ongelmansa Maan kulkiessa
kohti vääjämätöntä tuhoa. Elokuvan lopussa päähenkilö onkin siirtynyt juomaan pelkkää vettä.

ERI TAPOJA SAADA OLUT MUKAAN
Suomalaisilla festivaaleilla ja teattereissakin esitetyistä pienemmistä indie-leffoista löytyy varsinaisia olutelokuvahelmiä.
The Saddest Music in the World (2003) on kanadalaisen avantgarde-tekijä Guy Maddinin synkeän hauska mustavalkoinen teos. Olutmoguli Lady Port-Huntley (Isabella Rossellini) järjestää kilpailun, jonka tarkoitus on ratkaista, mikä maa tuottaa maailman surullisinta musiikkia. Rahapalkinnon lisäksi Lady suunnittelee lähettävänsä suorana radiossa voittajamaan edustajien kylvyn valtavassa
olutsammiossa – ihan vain kieltolain viime metrien näännyttämien amerikkalaisten kiusaksi.

Eikä siinä kaikki: onnettomuuden seurauksena molemmat jalkansa menettänyt Lady on korvannut kinttunsa jykevillä olutlasiproteeseilla, joissa kultainen nektari aistikkaasti naisen liikkuessa hölskyy. ”If you’re sad and like beer, I’m your lady”, Rossellinin hahmo toteaa silmää iskien. Rosselini muuten näytteli jo 1980-luvulla David Lynchin kulttiklassikossa Blue Velvet (1986), jossa olut, nimellisesti Heineken pääsee kuvaan ja repliikkeihin useammin kuin kerran. Päähenkilö Jeffreyn (Kyle MacLachlan) auton kojelaudalta löytyy ainakin yksi tyhjä vihreä pullo ja eurooppalaista elitistibisseä tarjotaan myös seuralaiselle baarissa, ylpeästi nimeä painottaen. Antagonisti Frank Boothia (Dennis Hopper) juomavalinta ei miellytä ja Jeffrey saa melkein turpaansa kun kertoo pitävänsä Heinekenista: ”Heineken? Fuck that shit! Pabst Blue Ribbon!”

Art house -elokuvista puhuttaessa ei sovi unohtaa kotimaista Aki Kaurismäen klassikkoa Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Elokuvan ensimmäinen repliikki kuullaan Iris Rukan (Kati Outinen) suusta: ”Pieni olut.” Ravintolatilaukseen monotonisen työpäivän jälkeen
samaistuu helposti vielä 30 vuotta myöhemminkin, vaikka ajat ovat muuttuneet ravintoloissa ja työelämässä.

FANTASTISTA OLUTTA TYNNYREITTÄIN
Suuren rahan fantasia- ja scifi-elokuvista ei ole olutta puuttunut. Marvel-elokuvien yksi sankari, Thor-jumala (Chris Hemsworth), on erityisen mieltynyt olueen, ja on nähty omaa ja muiden nimeä kantavissa elokuvissa yleensä tyhjentymätön kolpakko kädessä. Viimeisimmässä Marvel-universumielokuvassa Avengers: Endgame (2019) supersankarihommiin ja maailmantilaan pettynyt Thor
kuluttaa aikaansa uuden Asgardin pikkukylässä oluttynnyreiden ympäröimänä. Kun maailmaa sitten pitäisi lähteä pelastamaan, saa Rocket (äänenä Bradley Cooper) kaverinsa avaruusaluksen kyytiin lupaamalla tälle hieman lisää olutta. Jo Endgamen traileri sai erään Yhdysvaltojen Georgian osavaltiossa sijaitsevan craft-panimon tuotteiden kysynnän räjähtämään pilviin. Creature Comforts Brewingin Berliner weisse -tyylisen oluen Athenan tölkki nökötti nimittäin hyvinkin näkyvillä Thorin työpöydällä. Myöhemmin kun Rocket on
saanut vedätettyä Thorin takaisin sankarihommiin, tämän käteen on ilmestynyt saman panimon Tropicalia-IPA. Lienee selvää, että kyseisiä oluita on ollut tämän vuoden puolella melko vaikea juotavaksi tavallisen kuluttajan saada.

Mutta onhan aiemminkin fantasiatoimintaseikkailuissa juotu. Katsokaapa vaikka Taru sormusten herrasta -trilogiaa sillä silmällä: olutkolpakkoon tartutaan todella usein. Saagan avaavassa Sormuksen ritareissa (2001) nähdään yksi elokuvan hilpeimmistä kymmenestä sekunnista, kun hobitti Pippin (Billy Boyd) tajuaa Pomppivan ponin majatalossa, että olutta tarjoillaan myös pintin kokoisena. Vaikka elokuvasarjassa litramäärässä mitattuna olutta juonee eniten Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies), ovat kaksikko Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin kuitenkin päätöselokuva Kuninkaan paluussakin (2003) niitä, joiden tanssijalkaa olut eniten nostaa. Voittoisan taistelun jälkeen hobitit laittavat pöydällä jalalla koreasti ja esittävät ylistyslaulun kotikylänsä pubin Vihreän lohikäärmeen ”ainoalle oikealle” oluelle, johon on tutustuttu jo Kuninkaan paluun alkumetreillä.

Ja kyllähän nuorten elokuvasarja Harry Potterissakin (2001–2011) oluella on paikkansa. Nuorten velhokoululaisten herkkua on läheisessä kylässä saatavilla oleva kermakalja (eng. butterbeer), mutta sen alkoholipitoisuudesta ja valmistustavasta ei ole päästy tähän päivään mennessä yksimielisyyteen.

KOTIMAISET ELOKUVAOLUET
Kotimaisiin valtavirtaelokuviin peruslager on kuulunut niin erottamattomasti, että siihen tuskin on katsoja edes kiinnittänyt huomiota.
Uuno Turhapuron lempielintarveikkeisiin kuuluu makkara ja olut, Jussi Vares puolestaan kuluttaa valtaosan vapaa-ajastaan
turkulaisessa klassikkopubissa. Pienpanimobuumin myötä olut on löytänyt tiensä elokuvien markkinointiin ja elokuvafestivaalit tekevät usein yhteistyötä jonkin alueella vaikuttavan pienpanimon kanssa. Esimerkiksi helsinkiläiset festivaalit DocPoint ja Rakkautta & Anarkiaa ovat löytäneet vuosien varrella yhteistyökumppaneita niin Suomenlinnasta kuin Tuusulastakin. Vuonna 2014 Saimaan Juomatehdas jopa pullotti pienen erän Rakkautta ja Anarkiaa India Pale Alea. Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali sai oman Tupsukorva
Pale Alen vuonna 2018 Mustan Virran Panimon tekemänä.

Elokuvakohtaisia oluita on lanseerattu ainakin Napapiirin sankarit 3:n (2017) ensi-illan yhteydessä, jolloin hittikonseptin viimeisimmälleosalle pantiin oma North lager Tornion Panimolla lappilaiseen pohjaveteen. Stallhagen puolestaan oli mukana Tulen morsian -elokuvan (2016) markkinoinnissa elokuvan mukaan nimetyllä hunajaisen tummalla lagerilla.

Toimituksen olut & elokuva -valinnat

HANNU

Russian River Pliny the Elder ja William Wyler: Ben-Hur (1959).
Roomalainen sotilas ja kirjailija Plinius vanhempi oli
Vesuviuksen vuoden 79 purkauksen kuuluisin uhri, joka tarinan
mukaan luki ja opiskeli alituiseen, pitäen taukoja ainoastaan
kylpemisen aikana. Ben-Hur taas kertoo raamatullisista
tapahtumista samaisella Rooman vallan ajalla.
Struise Black Damnation XVI – Ivan the Terrible ja Martin McDonagh: In Bruges (Kukkoilijat, 2008).
Tunnetun belgialaispanimon imperial stout ja kahdesta
Bruggessa piileskelevästä brittiläisestä ammattitappajasta
kertova, mustaa huumoria täynnä oleva elokuva (jossa juodaan
myös belgioluita).
Trillium Mettle ja Martin McDonagh: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017).
“Mettle” tarkoittaa luonteenlujuutta, ja sitä elokuvan naispuolinen
päähenkilö hyvin ilmentää painostamalla itsepintaisesti
paikallista poliisia löytämään murhatun tyttärensä surmaajan.

CYDE

Jääkylmä sahti ja kaikki Esa Pakarisen leffat
Katsotaan ja nautitaan porukalla.
Kuusi Peronia, kaksi pizzaa ja Fellini: Roma (1972)
Ceria Brewing Co. Grainwave ja Dennis Hopper: Easy Rider (1969)

ARDE

Russian River Pliny the Elder ja Billy Wilder: Double Indemnity (1944).
Barbara Stanwyck tavoittelee tuplakorvausta, kun
tupla-IPAa ei vielä ole.
Fat Lizard Haze Oddity ja Jean-Pierre Melville: Le Cercle Rouge (1970).
Yves Montand ottaa liskoista vauhtia ponnistaessaan
viimeiselle käsivaraiselle keikalle.
Windischeschenbach Kommunbrauer Zoigl ja Wim Wenders: Im Lauf der Zeit (1976).
Vertauskuvallinen road movie, hätähuuto katoavan
zoigl-perinteen puolesta.

JOHANNA

Pühaste Dekadents Imperial Stout ja Sally Potter: Orlando (1992)
La Trappe Tripel ja Kathryn Bigelow: Strange Days (1995)
Cantillon Kriek 100 % Bio ja Peter Greenaway: The Pillow Book (1996)

ANIKÓ

Suomenlinnan Chapmann Lager ja Irvin Kershner: Star Wars The Empire Strikes Back (1980)
Maistila Appelsiner ja Kevin Smith: Chasing Amy (1997)
Sinebrychoff Porter ja Matti Kassila: Tähdet kertovat komisario Palmu (1962)

MIKKO

Marston´s Lancaster Bomber ja Terry Jones: Life of Brian (1979)
Omnipollo Perikles ja Jim Sharman: Rocky Horror Picture Show (1975)
Hailuodon Laakeri ja Risto Jarva: Bensaa suonissa (1970)

JOUNI

Orval ja Michel Gondry: Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Stone Ruination IPA (siksari)  ja Geroge Miller: Mad Max: Fury Road (2015)
Hop Back Summer Lightning (muuten) + Hiisi Ikiiurso (Moriaan) ja Peter Jackson: TSH: Sormuksen Ritarit (2001)

Teksti: Johanna Siik

Kuva: Oskari Sarkima

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehdessä 3/2019.

Virusta päähän lahjakorttikampanja