Loppukesästä arvioitiin että Ratebeerin käyttäjänä kunnostautuneen kaverin 4000. arvio olisi julki näihin aikoihin joten sitä olisi syytä juhlistaa. Raja meni rikki toki hieman aikaisemmin mutta lauantaina tyhjennettiin hieman kellareita sen kunniaksi. Tässä illan kulku maltaisen kronologian muodossa.

Hyvä kun ehdittiin kämpille saapumaan kun talon isäntä oli jo ehtinyt korkkaamaan Boonin oluen Oude Geuze Boon à l’Ancienne – Vat 109 Mono Blend. Hapanta omenaa ja omenan sydäntä. Tunkkainen mutta silti ihan ok. Tai sitten ei. Meni vähän samaan kategoriaan sarjan VAT 79 -version kanssa. Ehkä liikaa prosentteja ja liian vähän hapokkuutta? Nyt tarvittiin kunnon makupommi lasiin avaamaan illan ja oli aika kaivaa esiin Three Floydsin legendaarinen Dark Lord, vuosimallia 2014. Pari vuotta sitten kokeiltuna tämä jäi mieleen äärimmäisen siirappisena mutta samettisen sileänä jättiläisstoutina. Olikin mielenkiintoista nähdä mitä parin vuoden kellarointi oli sille tehnyt. Korkki oli vahattu kiinni mutta onneksi tässä ei tarvittu pullonavaajan lisäksi muita työkaluja. Makeus oli oluesta kadonnut tai ainakin vaimentunut taustalle. Maku oli kutistunut vuosien saatossa ja muuttunut entistä tiivistetymmäksi. Rusinoita, nahkaa, luumuja ja ripaus soijaa pisti esiin. Tämän oluen “perusversion” kohdalla pitkä kellarointi ei välttämättä ole kovin suositeltavaa – tynnyrikypsytetyt versiot ovat varmasti asia erikseen mutta niitä ei kovin helpolla käsiin saa joten arvioidaan aikanaan jos, siis kun, niitä saadaan kotiutettua. Dark Lord huuhdottiin menneisyyteen trendikkään Other Half -panimon tuplaipalla True Green. Valitettavasti purkki oli arkeologiaosastolta muutaman kuukauden takaa ja terävin kärki oli muisto vain. Tuoksu oli itseasiassa oikein hyvä mutta maku ei sen lupausta lunastanut. Tässä makumaailma oli peruuttanut 3d:stä kaksiuloitteisen tasaiseksi. Tylsähkö, kitkerä ja lasia oli jopa hieman vaikea tyhjentää. Harmi sillä panimon oluet tuoreena voivat nousta vakuuttaviin sfääreihin.

Seuraavaksi lasiin kaadettiin varsinainen liemi monesti mielenkiintoisten tynnyrikypsytettyjen oluiden parissa kunnostautuneelta Het Uiltjelta. Old Enough To Drink oli Ratebeerin mukaan Imperial IPA ja Untappdin mukaan Eisbock. Prosentteja oli nimensä mukaiset 21%. Tämä oli itseasiassa oikein hyvin juotava eikä viinainen kuten tämän kaliiperin oluet välillä ovat. Tämä muistutti etäisesti Stonen Old Guardian barleywineä tuoreena (tarkkasilmäisille lukijoille mainittakoon että erityisesti vuoden 2015 Extra Hoppy versiota). Todella voimakas humalointi joka pyörii suussa pitkään ja jätti miellyttävästi polttelevan jälkimaun. Kaveri mainitsi tämän puolestaan muistuttavan Dogfish Headin 120 Min IPAa tuoreena, mutta sitä allekirjoittanut on vain maistanut kypsässä kuuden vuoden iässä eli ei virallista kommenttia tähän toteamaan. Joka tapauksessa, kuuleman mukaan ei kovin suositeltavaa juoda tuoreena. Het Uiltje todisti jälleen kerran taitavansa voimakkaat ja kokeelliset oluet. Tässä oli hyvä olut jakaa usean kaverin kanssa.

Hapanta väliin, kuului keittiöstä, ja seuraava kaato oli peräisin Uudesta-Seelannista.— Gypsy Funk Dry-Hopped Barrel Aged Pale Sour Ale (2016) tuoksui mainiolta ja kuivahumalointi tuntui hyvin myös maussa. Erittäin kuiva ja tuuheasti humaloitu makuprofiili. Happamuus peittyi hieman kuivuuden alle. Oliko tässä brettaa? Jokatapauksessa tämä olut maistui hienosti juustolajitelman kaveriksi. Juustojen saapuessa pöytään, avattiin seuraavaksi raskaamman sarjan edustaja. Alesmithin Vietnamese Speedway Stout toimi jatkeena samaisessa seurueessa toukokuussa nautitulle ruisviskitynnyröidylle versiolle samasta oluesta. Tuoksussa oli kuivaa kahvia ja jopa puumainen tuntuma. Kuin uudessa tynnyrissä kypsytettyä? Ei, tällä kertaa kyseessä oli tynnyröimätön versio. Maku oli erinomaisen miellyttävä jossa vietnamilainen makea kahvisuus komppasi jo muutenkin upean Speedway runkoa. Tässä oltiin lähellä täydellistä kahvistoutia jos halutaan todella selkeä kahviprofiili joka ei kuitenkaan uppoa muun oluen sekaan tai jää sen jalkoihin. Vietnamilainen kahvikin oli aidon tuntuinen, kävi ilmi paikan päällä sitä kokeilleelta kaverilta. Niin tai näin, tässä oltiin jälleen kerran Speedway Stoutin takuuvarmassa sylissä ja kyydistä voitiin vain nauttia.

Kun edellisestä oluesta oli palattu maan pinnalle oli aika huuhdella makuhermot virkeiksi The Brueryn Frederick H. nimisellä berliner weissella. Ujot 4,4% mutta niin paljon makua ja voimakas hapan kokemus – wow. Olut ei vaahdonnut lähes juurikaan ja kuivuus muistutti hieman Flanderin seudun punertavia oluita. Ehkä jokin kaukainen viittaus tai mielenjohde foederissa kypsytykseen? Happamuus jatkui todella pitkään tuoden mukanaan laktoosia ja turkkilaista jogurttia. Tästä piristyneinä palattiin takaisin raskaampaan sarjaan ja vuorossa oli Firestone Walkerin 20-vuotissekoitus XX Anniversary Ale. Pullo tuli sarjalleen tutussa pahvilaatikossa ja mukana oli sekoituksen resepti sekä taustajorinat. Viinin valmistajia lähiseuduilta kutsutaan vuosittain mukaan sekoittelemaan panimon oluista mieleisensä sekoitus josta tulee kyseisen vuoden vuosikertajuhlaolut. Tämän XX:n oli allekirjoittanut kokeillut jo huhtikuussa mutta oli ilo palata tämän pariin. Tuoksu oli tamminen ja panimon lippulaivastoutin Parabolan bourbonähkyisyys puski taustalta tuttuun tapaan läpi. Maku oli erittäin tasapainoinen ja tynnyrikypsytyksen vivahteet vahvasti läsnä. XX on erittäin suuri olut ja sekoitus tuntui olleen tarkoin harkittu kun pullon mukana tullutta paperikääröä tutki tarkemmin. Oliko tämä viinintekijöiden vastaisku bulkkilaagerille? Näinkö oluesta viimeistellään taideteos? Viimeistelty tuote ja maineensa arvoinen joka tapauksessa.

Välihuuhteluna toimi lambicsekoittajien kokoontumisajojen virallinen soundtrack –— HORAL’s Oude Geuze Mega Blend 2017. Monen taitavan panimon oluet sekoittuivat yhteen maukkaana mutta valitettavan keskivertona sekoituksena. Mestari-Boonin sekoittama blendi ei nostanut osallistuvien panimoiden eri vahvuuksia tarpeeksi hyvin esiin, mutta olihan se sinänsä jo varsin hyvä hapan tapaus jos ei muuta. Kukaan osallistuneista panimoista ei valitettavasti päässyt nousemaan ansaitsemaansa valokeilaan. Tähän perään kokeiltiin Sierra Nevadan, Pohjois-Amerikan pohjoisen itärannikon metsissä asuvan olennon mukaan nimetyn, barleywinen kaksi eri versiota. Perusversio eli vuoden 2017 Bigfoot oli tuhdisti humaloitu amerikkalaistyylinen barleywine joka tuttuun tapaan on parempaa vasta vuosien kuluttua. Mitä olisi perusversio oluesta jos ei sen rinnalle nostettaisi tynnyrikypsytettyä versiota? Tämän kohdalla perusversion vaatimattoman 0,33l pullon kylkeen lätkäistiin reippaan 0,75l kokoinen tynnyrikypsytetty flinda.— Barrel-Aged Bigfoot (Bourbon Barrels) oli kuiva ja tamminen mutta samalla freesi ja kiprakka. Tämä versio tosin jakoi yleisön. Jos ei pidä tammisista oluista, ei kannata tähän tuhlata maksakapasiteettiaan, mutta toisaalta jos tammisuus on plussaa, on tässä varsinainen makujen monipakkaus. Tällä kertaa nuoren Bigfootin yli vierittiin tynnyriversiolla jonka kohdalla suuri pullokoko oli täysin oikeutettu.

Uudesta-Seelannista oli tarjolla lisää 8 Wirediä. Grand Cru (2015) toi mukanaan vanhan vuokra-asunnon tunkkaisuutta (opiskeluajan kämppä kantakaupungissa, anyone?) ja ehkä jopa ylikypsynyttä viiniä. Marjaisuus ja kevyt rautaisuus häiritsivät hieman ja jostain mukaan tuli karviaismarjaakin. Ei jatkoon tällä kertaa paitsi ihan OK silti tässä vaiheessa iltaa. Heti perään Suomeen rantautuneen Hoppin’ Frogin Silk Porter. 90-luvun Cash Money Recordsin levynkansia muistuttavan etiketin takana oli smuutti ja silkkinen portteri. Kovin yksiuloitteinen mutta eipä 6,2% luokassa portterilla ihmeitä tehdä. Loppuillasta käytiin läpi sekalaisia oluita joista ei sen tarkempia muistiinpanoja kirjoiteltu. The End.

—