HBF 2018 – tarinoita toiselta puolelta

Helsinki Beer Festival. 20. kerta. Teemamaa Slovenia. Maksu edelleen pullonkorkeilla. Paljon uusia, pienempiä panimoita. DIPA on uusi IPA? Ammattilaistunnit ja ”ammattilaistumut”. Ruoan käryä sekä humppamusiikkia.

Jos olisin ollut tämän vuoden Helsinki Beer Festivaleilla median edustajana paikalla, olisin todennäköisesti kirjannut ylös kaikki nuo samat asiat kuin muutkin aiheesta kirjoittaneet. Tänä vuonna roolini oli kuitenkin toinen, itse asiassa niitä oli yhteensä kolme, eikä yksikään liittynyt suoranaisesti mediaan: oluttuomari, kokoustaja sekä juomanlaskija.

Päätin silti kirjoittaa muutaman rivin ”tiskin takaa”, sillä tuntuu, että se puoli on jäänyt pimentoon. Se toinen puoli.

Kuva: Samuli Kiuru

Alku

Kaapelitehdas, kellarikabinetti, perjantaiaamu kello 09:45. Lahdesta oli saatu auto ajettua Helsinkiin, löydetty sille ilmainen parkkipaikka kuin ihmeen kaupalla ja matkustettu metrolla Kurvista Ruoholahteen. Silti tuntui, että päivä ei olisi vielä alkanut kunnolla ja ajatus oluen juomisesta tuntui väärältä. Samaa valitteli käytävällä vastaan astellut Humaloven Jukka Forsberg, joka vaikutti olevan vielä puoliunessa.

Kuppia oli kuitenkin kallistettava, sillä perinteinen Vuoden olut -kilpailu oli alkamaisillaan ja minä olin yksi tuomareista. Tuomareista, joita oli niin paljon, että porukka jaettiin neljään ryhmään ja jokaiselle jäi maistettavaksi 4-5 eri kategoriaa. Pelko kaikkien kymmenen kategorian maistamisesta oli onneksi turha.

Tuomarointi nytkähti liikkeelle verkkaisesti ja oma ryhmäni joutui odottamaan yli puoli tuntia, että pääsi maistelulasien äärelle. Toki se on ymmärrettävää, sillä kovin virallinen tapahtuma oli kyseessä ja asiat tapahtuivat kilpailun ehdoilla. Kaikki oluet maistettiin sokkona ja pisteytettiin asteikolla 0-100. Saimme myös tuomaroinnin viralliset ohjeet ennen lähtölaukausta, ja varsinkin aisteja sekoittavat lyijykynät kieltänyt kohta huvitti. Nyt oltiin todellakin sen ”olutpönöttämisen” ytimessä, jota olen yrittänyt vältellä.

Hiljaisuuden vallitessa (paitsi se yksi möykkäävä ryhmä!) ihmiset nuuhkuttelivat ja maistelivat oluitaan – joku hoiti homman parissa minuutissa, toinen käytti taas pidemmän ajan arviointiin. Itse en jaksanut sen kummemmin arpoa, vaan kirjasin pisteet sekä vapaavalintaiset muistiinpanot paperille nopeasti ja palasin käytävään odottamaan seuraavaa kierrosta. Käytävään, joka oli jossain vaiheessa niin täynnä puolityhjiä olutlaseja, että piti katsoa mihin astuu.

Se on pakko sanoa, että kilpailun taso ei päätä huimannut. Muutama huippuolut, kymmenittäin tylsää peruskamaa sekä pieni kasa silkkaa paskaa. Session paras olut oli tumman savuinen makupommi, josta ei voinut erehtyä: Savukatajahan se. Oli muuten ainoa kisailija, joka sai yli 90 pistettä. Pahnanpohjimmainen taisi juuri ja juuri yltää yli kymmenen pisteen. Sarjojen voittajat löydät tämän aviisin sivuilta.

Vaikka tuomarointi oli hieman puuduttavaa puuhaa, niin se oli silti hauska kokemus. Ei moisissa kuitenkaan ihan joka kuukausi jaksaisi hypätä.— Hatunnosto vielä Allu Montinille, joka oli saanut homman toimimaan noinkin näppärästi reilun viikon varoitusajalla.

Kuva: Samuli Kiuru

 

Keskikohta

Kaapelihallissa oli jo täysi tohina päällä, vaikka ovien aukaisuun oli vielä tunti. Pääsin heti yläkertaan noustuani avustamaan Olarin Panimon tehokaksikon kioskin pystytystä. Palkinnoksi tuosta muutaman minuutin ”huhkimisesta” sain panimon upouudella, katutaidetta henkivällä logolla varustetun paidan. Nyt kelpaa, vaikka L-koko olikin lopulta yläkanttiin arvioitu.

Itse olin menossa Pienen tiskille kaatamaan ihmisille juomaa lasiin, ilmaista juomaa, sillä ammattilaistunneilla ei ole pruukattu rahaa pyytää. Sinänsä se tuntuu hassulta, sillä näytteilleasettajat joutuvat maksaman omasta HBF-slotistaan ja sitten vielä kaatamaan ilmaista olutta laseihin kolmen tunnin ajan. Toki, pienen pieniä (pun intended) annoksiahan ne ovat, mutta silti.

Hanalaitesekoilun jälkeen mekin saimme homman toimimaan ja olutta alkoi valumaan. Ammattilaistunnit tuntuvat paisuvan vuosi vuodelta ja juhlavuonna mentiin jo sellaisissa sfääreissä, että hikeä puski otsalta. Toki, niitä oikeita ammattilaisiakin oli paikalla, mutta paljon ilmestyi tiskille myös sellaisia ihmisiä, jotka olivat tulleet vetämään rehelliset ilmaiset kännit; sössöttävää isä-poikaparia, räväkkää ritua yms. Olisiko mielekästä rajoittaa kutsujen määrää ja/tai lyhentää ammattilaistunteja?

En jaksanut sen kummemmin kuitenkaan jäädä miettimään noita asioita, sillä suuntasin palaverioluiden kera takaisin alakerran kabinetteihin, jossa oli alkamassa Suomen Olutseuran hallituksen kokous. Olin ensimmäistä kertaa kokouksessa, enkä tiennyt oikein mitä odottaa. Jäykistelyä? Ei onneksi, sillä kovin rento tapahtuma oli kyseessä ja tohdin myös heittää omia ajatuksiani ilmoille. Ehkä käynnissä olleet olutfestarit vaikuttivat osittain asiaan.

Kokous on kokous, ei kai siitä sen enempää, joten pikakelataan pari tuntia eteenpäin.

Loppu

 

Loppuilta meni Pienen tiskin takana. Nyt otettiin ihmisiltä jo rahaa ja kauppa tuntui käyvän. Varsinkin Brew by Numbersin huikea DDH IPA, Brekerietin marjaisan hapan Pink Passion sekä juuri Suomeen rantautuneet Whiplashin Swoon-tölkit tuntuivat kiinnostavan kansaa.

Oikeastaan mitään ihmeellistä ei tiskin takana tapahtunut. Perus työhommia: hanat vaihtuivat näppärästi, ”mäskiämpärit” tyhjentyivät, olutta myytiin ja poletit vaihtoivat omistajaa sekä taisteluparini Esterin kanssa suunnittelimme jäätelöblogiyhteistyötä. Oikeastaan hemmetin hauska perjantai, vaikka lopulta Kaapelipäivälle kertyikin mittaa 15 tuntia.

Ja niin, kun mainitsin alussa noista tupla-IPOista, niin pakko kehua tasoa. Whiplash, Tuju, Suomenlinna, Musta Virta sekä Olari olivat kaikki todella hyvin jiirissä. Oman tiskin tuotteiden lisäksi kovin montaa muuta en edes ehtinyt päivän aikana maistamaan.