Kun suomalainen mies rakastuu viskiin

Rakastumisen tunne on huumaava. Kaikki jotka ovat rakastuneet, tietävät mistä puhun.

Rakkauden nurja puoli vain on se, että sitä ei voi tilata kotiin Woltilla tai käskeä vierelle kuin koiran. Rakkaus ei toimi niin. Rakkaus valitsee sinut, ei toisinpäin. Yleensä rakkaus saapuu luoksesi sattuman takaovesta juuri silloin, kun sitä vähiten odotat.

Omaan elämääni rakkaus on rymistellyt muutamia kertoja. Ensimmäisen kerran rakkauden hyökyaalto pyyhkäisi ylitseni, kun minun ja vaimoni polut kohtasivat eräänä kauniina kesäyönä noin 20 vuotta sitten. Tämän tapahtuman jälkimainingeissa rakkauden lokikirjaan merkittiin kolme kestovaipan tuoksuista rastia, jotka olivat lapsemme. Tässä syy-seuraus-suhteessa ei sinänsä ole suurta yllätysmomenttia, mutta seuraavat kaksi rakkautta ovatkin jo toinen tarina. Ne ovat vahvasti viskin tuoksuisia, ja siksi tässä julkaisussa kertomisen arvoisia.

RAKKAUTTA ENSISIEMAISULLA

Ensimmäinen näistä seuraavista rakkauksista hiippaili elämääni dramaattisesti kesken 10-vuotishääpäivämme. Elettiin kaunista kesäpäivää Skotlannin Edinburghissa, jonne olimme vaimoni kanssa saapuneet juhlimaan hääpäiväämme. Säkkipillit raikuivat Edinburghin kukkulalla, kun matkasimme kohti kaupungillekin nimensä lahjoittanutta, vanhaa keskiaikaista linnoitusta.

Ennen linnaan astumista poikkesimme matkan varrelle osuneeseen viskimuseoon. Koska emme olleet viski-ihmisiä, jätimme museoliput ostamatta. Vaimoni valitsi kohteekseen WC:n ja minä suuntasin tieni myymälän puolelle. Myymälästä löysin suurimman koskaan näkemäni pienten viskipullojen valikoiman. Vaikka suonissani oli viime vuodet virrannut rommi, olin tämän aikuisten karkkihyllyn edessä mykistynyt. Sisälläni kihelmöi ja luottokorttini poltteli taskussani kuin sormus Frodolla. Mieleni teki ostaa pari pulloa, mutta kello oli hädin tuskin ehtinyt puoleen päivään – ja mitä pian vessasta palaava vaimokin sanoisi…

Näinen juo kahvia ja mies viiskiä
Löydä kuvasta kaikki Karin rakkaudet.

Sitten sain nerokkaan idean: Koska meillä oli vanhan kansan termein “tinahääpäivä”, olisivat pikku napanderit a.k.a. kevyet tinat loistava idea linnavierailun kunniaksi.
Nostetaanhan presidentillekin maljaa Linnan juhlissa. Nämä kryptiset metaforat antoivat viskin hankinnalle oikeutuksen ja validoivat idean. Pian olinkin jo kassalla suunnitelman toteutusvaiheessa kahden 5 cl:n viskipullon kanssa. Käteeni oli tarttunut summanmutikka-filosofiaa noudattaen kaksi Benromach 10 -nimistä tuotetta. Nimi ei sanonut minulle mitään, mutta nollasta sataan kiihtyvyysluku 43,5 % riitti vakuuttamaan minut tuotteen sisäisistä ominaisuuksista. Ja sitten eikun linnaan kulkematta museon kautta.

Linnoitus oli upea ja se henki keskiajan tarunhohtoista loistoa. Kierreltyämme saleja ja käytäviä useamman sadan kalorin ja parin hikidesilitran verran, löysimme linnan perukoilta rauhallisromanttisen käytävän, jonka keskellä oli syvennys ja – kuin tilauksesta – kahden istuttava pieni kivipenkki. Syvennystä vastapäätä avautui kivi-ikkuna, jonka takana aurinko grillasi punaisena helottavia matkamuistoja linnan pihalla törmäilevien turistien niskoihin.

Mutta me olimme turvassa vanhan kivilinnan viileässä syleilyssä. Istuimme kahden. Jalkamme olivat väsyneet, kroppamme kaipasi lepoa ja sielumme hoitoa. Tunnelmaa ei voinut enää kohottaa kuin yksi asia… Kaivoin taskustani pienet viskipullot ja ojensin toisen vaimolleni. Hetki oli kaunis, vaimoni oli kaunis ja matkamme oli ollut tähän asti mitä onnistunein. Sanoja ei tarvittu, hymyilimme toisillemme, kilautimme pullot yhteen, suljimme silmämme, kaadoimme viskit suuhumme – ja annoimme kohtalon ottaa ohjat!

Seuraavat hetket muuttivat elämäni. Olin odottanut teinivuosien naaman irvistykseen vetävää halpisviskin polttoa, mutta päädyin uskomattoman kauniille makumatkalle, jota voisi kuvailla Super Slow Motion -kameralla kuvatuksi, hidastetuksi aistien orgasmiksi.

Pääni oli popcornia! Mielessäni vilistivät kuvat Skotlannin auringossa kylpevistä ohrapelloista sekä karuista rantakallioista, joihin aallot saapuivat myrskyävältä ulapalta, kuten ne olivat tehneet miljoonia vuosia aikaisemminkin. Voimakkaimman kokemuksen toi hennon savun ja vanhan tammen pyhä liitto, jonka harmonia vei minut matkalle lapsuuteni maalaismaisemiin, jossa aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kesätuuli heilutti vanhojen tervalta tuoksuvien venevajojen ovia. Tuossa hetkessä tiesin, että samoin kuin linnoituksen tuhat vuotta vanha portti, myös taivaan portti oli tehty tammesta. Olin rakastunut!

Sanotaan, että ikimuistoiset makukokemukset ovat aina sidoksissa aikaan ja paikkaan, ja tämä hetki ei ollut poikkeus. Olen enemmän kuin varma siitä, että tuona hetkenä kaikki universumin planeetat olivat nätisti jiirissä ja jossain iankaikkisuudessa joukko kirkkaita tähtiä muodosti Glencairn-lasin muotoisen tähtikuvion. Tämän tähtikuvion hohto saapui läpi avaruuden ja lopulta linnoituksen ikkunasta sisään, värjäten kädessäni olevan tisleen kultaiseksi – ja lopulta sydämeni maltaiseksi.

PILVIÄ HORISONTISSA

Kun lähtee häämatkalle yhden rakkaan kanssa, ja palaa kotiin kahden kanssa, ei tarvitse olla meedio päätelläkseen, että ennen pitkää on ongelmia luvassa. Horisontissa siintävät vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä paluulennolla olleet näkyvissä koneen ikkunasta.

Hyvin pian kotiin palattuamme kävi ilmi, että Skotlannista ostamani kaksi single malttia edustivat vain kahta pisaraa viskien ihanuuden valtameressä ja näin viskimoponi oli polkaistu käyntiin. Seuraavien kuukausien aikana kävi ilmi, että moponi alkoi käymään päivä päivältä ja pullo pullolta aina vain kovemmilla kierroksilla. Mitä enemmän luin viskeistä, sitä enemmän alitajuntani viritti sisäistä viskimopoani.

Kun mopo lähtee käsistä voi vaan hymyillä.

Kun mopo sitten eräänä päivänä lopullisesti karkasi, oli siinä jo noin tuhatkuutioisen katumoottoripyörän tehot ja tankissa rakettibensaa. Renkaat sauhuten se katosi kauas taivaanrantaan jättäen taakseen sakea savun. Savun hälvettyä kotimme avohyllyt näyttivät enemmän viskibaarilta kuin sisustuslehden keskiaukeamalta – jollaiset ne vielä muutama kuukausi aiemmin olivat olleet. Sanomattakin lienee selvää, että tämän suuntainen kehitys ei ollut vaimoni mieleen. Pikanttia kommenttia tuli mopon mukana kadonneen estetiikan lisäksi mm. perheen vinoutuneesta kulurakenteesta.

Ilmapiirin tiivistyessä yhä kitkerämmäksi, olivat elämän kosmista kulkua ohjaavat tähdet onnekseni taas tutussa Glencairn-muodostelmassa. Ennen kuin ehdimme tilaamaan avioliittoneuvojaa avaamaan parisuhteen umpisolmua lähentelevää tilannetta, apu saapuikin ovesta lvi-miehen haalareihin pukeutuneena. Kotimme lämminvesivaraaja oli tullut tiensä päähän ja se tuli vaihtaa. Samassa yhteydessä selvisi, että tekniikka joka oli ennen vaatinut pienen asuntovaunun tilavuuden, mahtuikin nyt jääkaapin kokoiseen tilaan. Tämä tarkoitti vapautuvia neliöitä, ja vapautuvat neliöt tarkoittivat minulle mahdollisuutta toteuttaa salainen unelmani, unelmani omasta mieshuoneesta aka viskiluolasta. Joten ei muuta kuin leuka rintaan ja rakennuslupahakemus sisään vaimolle. Lupa heltisi sillä ehdolla, että rakentaisin itse luolani, hoitaisin sen siivouksen nyt ja iankaikkisesti ja viskipullot häviäisivät kodin näköpiiristä. Ja katso, näin myös tapahtui. Pian minulla ja viskeilläni oli jo uusi koti. Rakkaat pulloni somistivat luolaani kuin lastenlasten kuvat mummolan seiniä. Onni oli taas asettunut taloon.

Mutta jotain viskiluolani fengshuista kuitenkin puuttui: seinät kaipasivat pullojen lisäksi tyylikästä viskiteemaista taidetta tai grafiikkaa. Käännettyäni internetin ylösalaisin jouduin ikäväkseni toteamaan, että tyyliini sopivaa viskitaidetta ei yksinkertaisesti ollut tarjolla.

Eräänä päivänä lasillisen ääressä asiaa pohtiessani sain idean, joka ratkaisisi tilanteen, mutta joka olisi myös johdattava minut toisen uuden rakkauteni luo.

Koulussa minulla oli kaksi rakkautta: toinen oli luokan kaunein tyttö ja toinen oli kuvaamataito. Ensimmäiseltä en saanut vastakaikua, mutta jälkimmäiseltä sain. Onnellinen on se joka rakastaa, onnellisempi se joka rakkautta saa, mutta onnellisin on se, joka rakkautta saa siltä, jota itse rakastaa. Sirpalta ei herunut rakkautta, mutta kuvaamataidon tunnit antoivat sitä senkin edestä. Rakkauskirjeiden ja läksyjen tekemisen sijaan illat koulun jälkeen vierähtivät sarjakuvia piirrellen sekä VHS-leffojen ja C-kasettien kansigrafiikoita suunnitellen. Onneni oli, että tulevaa työnantajaani eivät niinkään kiinnostaneet hieman paitsioon jääneet kouluarvosanani, vaan osaamiseni ja kätteni taidot.

Nojatuoli ja juliste
Viskiä myös taidejulisteina

Valmistuin myöhemmin koulusta graafiseksi suunnittelijaksi, ja näin nuoruuden intohimostani tuli minulle ammatti. Mutta kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää; kolikon kääntöpuolena menetin uuden työn myötä rakkaan harrastuksen. Työpäivien jälkeen minulla ei ollut energiaa suunnitella muuta kuin väsyneen kroppani lepoasentoa kotisohvalla.

Kunnes nyt, yli 20 vuotta luovuuden tammitynnyrissä kypsynyt harrastukseni ja intohimoni oli valmis uudelleen nautittavaksi. Kun runoilija rakastuu, hän kirjoittaa rakkaudestaan runoja. Kun säveltäjä rakastuu, hän säveltää rakkaudestaan lauluja. Nyt minä, graafinen suunnittelija, tulisin tekemään rakkaudestani taidegrafiikoita! Halleluja, minusta tulisi viskitaiteilija!

Idea maistui yhtä hyvältä kuin single maltini tyhjäksi käyneessä lasissa. Täytin lasini uudelleen. Päätin, että suunnittelemani viskitaiteen tulisi olla sellaista, että sitä voisi ripustaa testosteronilla kyllästetyn ja hienhajuisen miesluolan seinien lisäksi myös ihmisten olohuoneiden seinille. Taiteen tuli siis läpäistä myös viskistä piittaamattomien vaimojen ja tyttöystävien esteettiset seulat.

Kun viimein otin piirtopöytäni laatikosta kynän käteeni ja annoin maltaisen inspiraation kuljettaa sitä, en voinut todeta muuta kuin että: ”Tervetuloa takaisin vanha ystävä, luoja miten olen kaivannut sinua!”

Tuosta hetkestä on kulunut jo toista vuotta, ja viskin & taiteen yhdistäminen on ollut yhtä nautintoa. Niinä hetkinä kun olen yksin luolassani ja saan piirtopöydän kynän käteen, viskin lasiin ja samettisen jazzin kaiuttimiin, saatan vaipua transsin kaltaiseen tilaan, jossa menetän ajantajuni. Alkoholismin sijaan minulle on syntynyt jo yli sadan viskitaideteoksen kokoelma. Ja lisää on kypsymässä.

Joskus iltaisin esitän toiveeni Glencairn-tähtikuviolle. Olisi hienoa jonain päivänä saada viskitaidenäyttely jonkin kansainvälisen viskitapahtuman yhteyteen. Näin voisin jakaa taiteen ilon viskiveljien ja -sisarten kanssa. Näyttelyn avulla voisin saada viski-ihmiset kokoontumaan heitä yhdistävän taiteen ympärille.

Muistan Leo Tolstoin todenneen, että hulluuden partaalla hänet piti kiinni elämässä kaksi “hunajapisaraa”, joita voisi kutsua myös elämän tarkoitukseksi, tai rakkaudeksi. Ensimmäinen oli hänen yhteytensä muihin ja toinen hänen yhteytensä itseen. Suuren Tolstoin kohdalla nämä tarkoittivat yhteyttä perheeseen sekä yhteyttä omaan intohimoon, joka oli kirjoittaminen.

Tolstoihin verrattuna minä olen tuhnuinen perheenisä, ja sanaa taiteilija en tässä yhteydessä edes tohdi käyttää. Siitä huolimatta nuo sanat ovat jääneet mieleeni ja allekirjoitan niiden merkityksen. Ihminen on onnellinen silloin, kun saa olla rakkaiden kanssa ja tehdä sitä mitä rakastaa.

Minulle rakkaus tarkoittaa perhettäni sekä viskiharrastusta, johon kuuluvat niin uskomattomat makuseikkailut kuin lähes meditatiiviset luovuuden hetket viskitaiteeni pyörteissä.

Eläköön viski. Eläköön rakkaus!

Teksti ja kuvat: Kari Vähäkangas ja cyde

Karin viski aiheiset taidejulisteet ovat kansainvälistä tasoa.
Julisteita on saatavilla myös osoitteesta https://www.whiskyposter.com/

JulisteJulisteJuliste

 

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.