Millaista on kirjoittaa olutkirjaa

Oma olutkirja on ollut pitkäaikainen haave. Tai ehkä pitäisi sanoa pelkkä kirja, sillä sellaisesta olen haaveillut lapsesta asti.

Käpyrauhaseni osoittautui sen verran snobiksi, ettei yksi käytännössä omakustanteinen runokokoelma sen kirjahaavetta tyydyttänyt. Kun olen pitänyt aktiivista olutblogia harrastuksena kohta yhdeksän vuotta ja Olutpostiinkin kirjoitellut jo useamman tovin, kirjahaaveiden muotoutuminen olutkirjaksi oli melko luonnollista.

Olen pallotellut olutkirjaideoita päässäni ainakin viisi viimeistä vuotta, mutta sopivaa kulmaa ei tuntunut löytyvän. Kaikki oli jo tehty ja jos uniikki idea sattuikin löytymään, sillä olisi ehkä kolme lukijaa (Runomuotoinen olutkirja, anyone? Ai ei? Ei niin.). Tai sitten idean toteuttaminen olisi vaatinut
kymmenen vuoden vapaa-ajat ja lottovoittajan budjetin tai taitoja, joita ei ollut (Olutsarjakuvakirja? Joo! Eiku ai niin, en osaa piirtää.)

teekuppi

Lopulta 2019 syksyllä olin jossain olutkansan kissanristiäisissä ja satuin jutulle vastikään mainion
englanninkielisen sahtikirjansa julkaisseen Mika Laitisen kanssa. Mika kommentoi sivulauseessa,
kuinka suomeksi ei ole tehty olutkirjaa, jossa olisi “kaikki”. Ajatus jäi elämään päähän. Olin vastustanut
ideaa “yleisolutkirjasta”, koska sellaisia oli niin monia jo tehty suomeksi aikojen saatossa. Mutta olin myös lukenut niistä lähes kaikki olutta harrastaessa ja kaikissa oli jotain puutteita. Jotain sellaisia aukkoja, joita sitten oli joutunut täydentämään toisesta kirjasta ja kolmannesta. Jos kirjoittaisikin sellaisen, minkälaisen olisi halunnut itse käsiinsä kun aloitti harrastusta. Sellaisen, jossa olisi “kaikki”.

Megalomaaninen idea kypsyi talven yli kunnes olin varma, että se olisi tehtävissä. Työnimi “kaikki mitä tiedän oluesta” alkoi ottamaan muotoaan keväällä 2020. Hahmottelin kustantajia varten ehdotuksen sisällöstä, kirjoittelin muutaman edustavan aukeaman valmiiksi, tuttu graafikko teki pienen esimerkin
ulkoasustakin. Sitten lähestyin kustantajia, ja yhden kanssa päädyin keskustelemaan asti.
Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei olutkirjojen menekki ole näin pienessä maassa kummoista, eikä niihin suuria summia kustantajien kannattanut siksi panostaa. Kansa on somessa ja katsoo videoita, eikä lue kirjoja, ainakaan oluesta. Lukutaidottomuus on ihmiskunnan suunta ja kohtalo. Käytännössä tämä tarkoitti, että kunnianhimoiset varsin visuaaliset (lue: kalliit) sisältöideani eivät luultavasti toteutuisi.
Ensin tuntui, että helvettiäkö tätä sitten edes tekemään, jos ei voi tehdä kunnolla. Rajoitteet kuitenkin ruokkivat luovuutta ja sitäpaitsi olin jo liian pitkällä, että alkaisin peruuttelemaan.
Tuumin pari päivää ja keksin miten saisin kirjasta sittenkin toimivan. Pitäisi vain tehdä itse aika paljon enemmän töitä, mutta en nähnyt mitään mahdotonta horisontissa. Aikaa olisi kuitenkin puolitoista vuotta. Nimi soppariin ja töihin.

Päivätyöni IT-alalla on opettanut suuren projektin organisointia, jos jotain. Niinpä ensitöikseni avasin Trello-sovelluksen ja naputtelin itselleni rapiat sata “tikettiä” noin niin kuin pohjiksi. Olennaisimpana ja kiirellisimpänä itse tekstisisältö, sillä kirjoittajana kirjoittaminen on se helppo juttu. Se olisi hyvä
saada ns. alta pois kun tässä oli kaikkea muutakin tehtävänä ja suunniteltavana.

Aloitin kirjoittamaan toden teolla kesäkuussa. Kirjoitin päivätyön ohella silloin kun aikaa riitti, omistin sunnuntait kokonaan kirjoittamiselle. Parasta oli huomata, että kirjoittaminen oli edelleen kivaa vaikka urakka olikin suuri. Aika meni siivillä. Sunnuntaiset kirjoitussessiot tuntuivat neljätuntisilta, mutta helposti venyivät 12 tuntisiksi rupeamiksi. Olin onneksi suunnitellut sisällön keväällä varsin tarkkaan, joten nyt tarvitsi “vain” paukuttaa se sanoiksi. Ei ollut epävarmuutta siitä mitä kirjoittaisi seuraavaksi.
Silti, lista “ai niin sekin unohtui”-jutuista kasvoi kymmeniin riveihin ja ehkä neljännes ajasta meni lähteiden tarkastamiseen ja kirjahyllyn kaiveluun. Itsetuntoa kirjoittaminen kyllä koetteli. Joka kerta kun puutoslistalle lisäsi jotain, tuli olo, että eihän tästä nyt tule mitään. Miksi kuvittelen tietäväni aiheesta kirjan verran kun unohdan perusasioita. Olenhan vain pahainen bloggari, eihän me mitään mistään tiedetä, halutaan vain näyteoluita panimoilta. Niinhän virtsapäisemmät “oikeat” ammattilaiset olivat kohta kymmenen vuotta hokeneet.

Optimistinen aikomukseni oli saada ensimmäinen tekstiversio valmiiksi elokuun loppuun mennessä. Myöhästyin siitä parilla päivällä, mutta olin onnistunut kahdessa ja puolessa kuukaudessa saamaan kasaan kaksi ja puoli sataa sivua tekstiä, jossa oli pitkälti kaikki mitä halusin kun halusin kirjoittaa
“kaiken”. Tuntui hyvältä, pitäkööt ammattilaiset tunkkinsa.

Sitten teksti onkin saanut levätä syrjässä, keskityn suunnittelemaan kirjan muita puolia. Tekstin parantelu, korjailu ja lisäily kyllä houkuttaa pahemmin kuin nikotiini tupakoinnin lopetettua, mutta nyt on keskityttävä siihen osaan missä olen epävarmempi ja avuttomampi, sillä se osuus vie aikaa. Tähän
mennessä aikataulu on onneksi pitänyt. Talven ja kevään aikana odottaa sitten paluu tekstin pariin
Hemingwayn sanat mielessä: “Ensimmäinen vedos mistä vain on paskaa.” Vajaan vuoden päästä pitäisi olla valmista. Jännittää, mutta vähemmän kuin kesäkuussa.

(PS: Sarjakuva-artistit saavat edelleen lähestyä.)

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 4/2020.

Teksti: Jouni Koskinen

Kuva: Anikó Lehtinen

Jouni Koskinen

 

mainos

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.