mainos

Olut ja hyvinvointi – Absolutisti olutasiantuntijana

Minä olen alkoholisti ja olutasiantuntija

Olut on vastuullista, olut on kivaa. Kyseistä sanomaa pienpanimoteollisuus, media ja oluen myyntikanavat rummuttavat kuluttajille. Mutta entä kun sivistynyt maku edellä -kupla
puhkeaa ja ulos purkautuu korikaupalla ryyppyputkia ja pahoinvointia? Mistä silloin löytyy EXIT-kyltti?

”Tabu”, Pikkulinnun ravintolapäällikkö, olutasiantuntija Mikko Yli-Hukka napauttaa lyhyesti ja ytimekkäästi painaessani nauhurin käyntiin. Ja oikeassahan hän on. Alkoholin vaaroista ja alkoholismista puhuminen kun on yhä edelleen tabu olutkentällä, vaikka niiden olemassaoloa tuskin kukaan alalla toimiva voi naama peruslukemilla kiistää.
Nyt puhutaan.
”Kyllä minä myönnän olevani alkoholisti”, Yli-Hukka lausuu rauhallisesti ja ottaa huikan kahvistaan, että saisi maanantain käyntiin. Vapaapäivän kunniaksi mies on nukkunut kunnon yöunet. Istumme itähelsinkiläisessä kahvilassa, joka on yksi Yli-Hukan kantapaikoista.

Mikko Yli-Hukka

”Itä on koti. Asunto ja työpaikka on täällä.”
Yli-Hukan  työpaikka on varmasti jokaiselle Olutpostin lukijalle tuttu olut- ja viskiravintola Pikkulintu, joka ainakin vielä saa olla muutaman vuoden
rauhassa Puotilan ostoskeskuksella ennen kuin koko rakennus puretaan.

Väistötilat Ruttopuiston kupeessa ovat jo pystyssä, mutta Puotilaa Pikkulintu ei ole jättämässä.
”Kyllä sinne palataan heti, kun vaan mahdollista”, ravintolapäällikkö sanoo rakkautta äänessään. Eikä ihme, sillä Pikkulintu on antanut Mikko Yli-Hukalle uuden alun. Tosin se alku piti etsiä lopusta.
”Seinä tuli vastaan siinä vaiheessa, kun heräsin katkaisuasemalta ilman muistikuvia. Silloin tajusin, että kuolen jos en lopeta juomista. Siitä on nyt puolitoista vuotta, kun join edellisen kerran itseni humalaan”, Yli-Hukka toteaa vieno hymy kasvoillaan. Hän on selvästi sinut itsensä kanssa ja pystyykin siksi antamaan kasvot tälle alaa sisältä päin nakertavalle pirulle. Ongelmalle nimeltä alkoholi.

UUSI NORMAALI

Kelataanpa hieman taaksepäin. Miten Mikko Yli-Hukan syöksykierre sai oikein alkunsa?
”Se oli pitkään minulle normaalia elämää. En edes ajatellut, että minulla olisi ongelma. Kaivoin itselleni syvää kuoppaa vuosien ajan.”
Mikko Yli-Hukka oli tavallinen nuori Ylivieskasta. Alkoholia kului kaveriporukan riennoissa. Se oli normaalia nuorison hölmöilyä. Se oli normaalia kokkikoulussa, joka jäi lopulta kesken. Se oli normaalia, kun nuori mies päätyi baaritiskin taakse töihin yli kymmenen vuotta sitten. Se alkoi olla normaalia päivittäin viimeistään siinä vaiheessa,  kun innostus mallasjuomia kohtaan vei miehen Turun ja Espoon kautta pääkaupunkiseudun olutravintoloihin. Se kaikki oli normaalia.
”Uudet tuotteet täytyi aina testata läpi, ja lopulta niitä testattiin se 6–7 päivää viikossa. Pahimmissa krapuloissa otettiin loiventavaa tiskin takana. Joillain oli omat viinapullot mukana töissä. Asiakkaat olivat kännissä perseestä, niin meidän piti työvuoron jälkeen olla myös perseestä. Olimme ansainneet sen seuraavan ryypyn.”
Ryyppy venyi lopulta usean vuoden juopotteluputkeksi ja oli viedä pariin otteeseen Yli-Hukalta hengen. Juopon tuuria tai ei, mutta mies on onneksi elossa ja kertomassa tarinaansa meille. Yli-Hukka ei kuitenkaan tuomitse tai saarnaa, vaan latoo asiat tiskiin niin kuin hän ne itse kokee.
”Alkoholi on katala hermomyrkky, jos sitä käyttää väärin. Uskottelin itselleni pitkään, että lääkitsen viinalla mielenterveysongelmiani, mutta totuushan on se, että masennus vain syventyi silmittömän ryyppäämisen seurauksena. Se oli kaksiteräinen miekka, joka löi kaikista kulmista. Ei ryyppääminen ollut pariin vuoteen enää edes hauskaa.”
Piti valita meille vai eri teille. Yli-Hukka valitsi jälkimmäisen. Raitistumisen lisäksi miehen elämä on ottanut uutta suuntaa myös tuoreen parisuhteen sekä vegaanisen ruokavalion ohjaamina. Tupakointikin on miltei jäänyt, joskin taannoinen Japanin-matka sai vanhan pahan tavan hetkeksi heräämään.
”Aski päivässä alkoi tuntumaan jo elimistössä”, Yli-Hukka naurahtaa ja napsauttaa foliolevystä suuhunsa Nicorette-purukumin.

ALAN MIES

Mikko Yli-Hukan kanssa jutellessa yksi asia ihmetyttää: miten pohjakosketuksen ottanut alkoholisti voi yhä toimia kotimaisen olutkulttuurin näköalapaikalla? Eikö tilaisuus tee varkaaksi ja houkutus käy liian suureksi?
”Ei. Kuolen jos juon enemmän kuin sen verran, että tiedän, miltä joku uutuus maistuu”, Yli-Hukka kertoo ja yllättää minut. Hän siis edelleen maistelee alkoholia, mutta annokset ovat minimaalisia. Ravintolapäällikön kun on tiedettävä, mitä asiakkaille kaupataan.
”Meillä on hyvä sopimus pomoni Atte Erkkilän kanssa: jos hän huomaa, että yrittäisin yhtään ottaa isompaa huikkaa, niin turpaan tulee. Sitä en halua”, Yli-Hukka hekottaa vapautuneesti.
Kuten sanottua, Mikko Yli-Hukka on löytänyt itselleen täydellisen postin Pikkulinnun ravintolapäällikkönä, ja vaikka hän ei enää juo, niin rakkaus olutta ja viskiä kohtaan ei katoa mihinkään.
”En osaa kuvitella työskenteleväni muualla kuin ravintola-alalla. Niin mahtavia ihmisiä tiskin molemmin puolin. Haluan myös kehittyä ammatissani ja suuntautua jossain vaiheessa enemmän maahantuonti- ja valmistuspuolelle. Pikkulinnussa olen päässyt toteuttamaan itseäni melko vapaasti ja varmasti sen takia olen ollutkin täällä jo pitkään töissä.”

Yli-Hukan pitkään, noin kaksi ja puoli vuotta, on ravintola-alalla suhteellinen käsite, sillä henkilöstö vaihtaa useammin työpaikkaa kuin trendipubi NEIPA-kegiä. Se on Yli-Hukan mukaan myös yksi ongelman aiheuttajista.
”Ketjuravintoloissa, joissa on paljon vuokraduunareita, se ongelma näkyy selvästi. Osa baarityöntekijöistä voi todella huonosti.”
Toki myös alan muilla sektoreilla on ihmisiä, joille alkoholi on muodostunut ongelmaksi. Asiasta puhutaan suljettujen festivaalitelttojen pimeydessä kuiskaillen, mutta aamun sarastaessa äänet taas hiljenevät. Vaietaan, sillä pelätään oman maineen tai työpaikan puolesta.
”Taloudellinen epävarmuus yhdistettynä siihen, että halpaa tai ilmaista alkoholia on aina saatavilla, se on vaarallinen yhdistelmä. Varmasti myös työporukalta tuleva paine saa varsinkin nuoremmat juomaan liikaa. ’Ota nyt vielä yksi seuraksi, älä nössöile’, sitä sai kuulla itsekin aikoinaan”, Yli-Hukka muistelee.

MIKSI JEPPE EI JUO?

Suomessa elää yhä vahvana konsensus siitä, että jos ihminen ei juo, sille pitää olla pätevä syy. Toiseen suuntaan moista ilmiötä ei ole, vaikka tilastojen mukaan nuoriso ei enää kulutakaan niin paljoa alkoholia kuin esimerkiksi 34-vuotiaan ravintolapäällikön nuoruudessa. Yli-Hukan mielestä alkoholista johtuviin ongelmiin ei osata puuttua työnantajataholta rakentavasti. Tai sitten niihin puututaan aivan liian myöhään.
”Ei se aina edes kiinnosta pomoja, kunhan hommat hoituvat edes jotenkin humalassa tai krapulassa. Ja jos jää kiinni, niin usein seurauksena on potkut. Jostain kumman syystä pystyin itse aina hoitamaan työni, mutta kyllähän monta vuotta meni puolivaloilla. Nyt minun pitää näyttää esimerkkiä jo ihan asemani takia.”
Lain mukaan työntekijä pitäisi ohjata varoituksen jälkeen hoitoon, vasta sen jälkeen voidaan miettiä irtisanomista, jos tilanne jatkuu tulehtuneena.
”Ihminen jää aivan liian usein yksin ongelmiensa kanssa, niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Se on ikävä fakta. Turvaverkko, mikä se on”, Yli-Hukka toteaa lakonisesti.
Pikkulinnun ravintolapäällikkö ei ole kuitenkaan jäänyt yksin. Hän sai kuriin sairautensa työnantajan sekä uuden parisuhteen tuella ja nauttii nyt selvästi elämästään. Selvänä.
”Olen antanut tietyille ihmisille kaiken itsestäni, kertonut rehellisesti alkoholismistani. Enkä kaipaa vastaukseksi muuta kuin ok, se riittää.”

”Elämä on ollut melkoista vuoristorataa pitkään, mutta nyt olen löytänyt rauhan”, Yli-Hukka sanoo ja katsoo minua syvälle silmiin.

Onnellinen loppu tarinalle, joka on vasta alkamassa?

Toimituksen huomio: Mikko Yli-Hukka siirtyi pois Pikkulinnun tiskin takaa uusia seikkailuja kohti. Kuulemme miehestä varmasti myös jatkossa.

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 4/2019. Kiinnostiko artikkeli sinua? Lue koko Olutposti-lehti digitaalisena tai tilaa printtiversio kotiin.

Teksti ja kuva: Teemu Lahtinen