Olimme sattuneesta syystä Münchenin lähistöllä sunnuntaiaamupäivänä ja tarvitsimme ohjelmaa pariksi tunniksi, ennen kuin pääsisimme sisään metropolialueen etelälaidalla sijaitsevaan majapaikkaamme.
Jos maailman kaupunkialueet laitettaisiin järjestykseen sen mukaan, kuinka monta ulkomailla laajasti tunnettua panimoa kullakin sijaitsee, München olisi todennäköisesti ykkönen. Ensinnäkin itse kaupungin alueella on kuusi perinteikästä panimoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä Oktoberfest- ja muiden yhteyksiensä kautta. Sen lisäksi seudun laitamilla sijaitsevat 140 vuotta tänä vuonna täyttävä Brauerei Aying ja kymmenisen vuotta nuorempi Erdingin vehnäolutpanimo. Nämä nyt ainakin.
Aying valikoitui nyt tällä kertaa lounaspaikaksi. Tuntui, että se oli eniten reitillä, vaikka lentokentältä lähtiessä Airbnb-asunnollemme olisi periaatteessa voinut ajaa myös Erdingin kautta. Varmaan aikaa olisi ollut vaikka Hallertaun humalanviljelyalueella vierailuunkin. Aika isohan Münchenin urbaani alue on, mutta tiestö on saksalaiseen tapaan hyvin organisoitu.
Olen kyllä aina luottanut myös jotenkin Ayingeriin panimona. Siitä on melko helppo muodostaa mielipiteensä jopa koti-Suomessa, kun panimon tuottamista oluista suunnilleen joka kolmas kuuluu tällä hetkellä Alkon valikoimiin.
Aying on pieni kunta, jonka maalaismaisuus antaa sympaattisen leiman sinänsä hyvin ammattimaiselle ja osittain kansainvälisestikin suuntauneelle Ayingerin panimolle.
Kylän ytimessä ovat pienen aukion laidoilla Brauereigasthof Hotel Aying, Ayinger Bräustüberl ja vanha panimorakennus torneineen. Hotelli-ravintola ja oluttupa ovat mitä suurimmassa määrin päivittäisessä käytössä, mutta varsinainen panimotoiminta taitaa nykyään tapahtua Münchner Straßella lähempänä rautatieasemaa.
Bräustüberl oli saapuessamme täynnä, ja saimme odotella pöydän vapautumista muutaman minuutin eteiskäytävällä, jossa oli käymälöiden ohella muun muassa kanta-asiakkaiden omien tuoppien teline. Jokainen juoma-astia oli paikalliseen tapaan telineessä kiinni omalla pikku munalukollaan, ja numerot ykkönen ja kakkonen kuuluivat näköjään panimon omistajasuvun Inselkammerien johtohahmoille.
Lounasasiakkaille oli tarjolla eteläsaksalaisia erikoisuuksia sekä pysyvällä että vaihtuvalla listalla. Oma Zwiebelrostbratenini oli luotettavaa paikallista laatua, samoin kuulemma muun seurueen Münchner Schnitzelit ja Schweinsbratenit. Kausiolut Kirta-Bier on ilmeisesti päätynyt joskus pulloihin myös nimellä Ayinger Oktober-Fest-Märzen, ja tämän punaruskean, kaneliomenalta ja muskotilta vivahtavan mausteisen lagerin (5,8 %) voi kuvitella edustavan Oktoberfest-oluiden vanhempaa tyylilajia – sellaisia kuin ne olivat reilu sata vuotta sitten.
Harmi, että Suomesta on niin vaikeaa löytää tällaista paikkaa, jossa pääsisi nauttimaan samaan aikaan loistavasta oluesta, ruoasta ja maalaismaisesta tunnelmasta lähellä isoa kaupunkia. Uudenmaan vanhoilla ruukeilla on potentiaalia, mutta ne ovat historiallisista syistä hieman syrjässä kasvukeskuksista. Sekä panimo- että ruokaosaamista meiltä kyllä löytyisi, kunhan pari tällaista osaajaa lyöttäytyisi yhteen ja perustaisi majatalon jonnekin metsänreunaan. Jos jollakulla on hyviä paikkoja tiedossa, saa vinkata.
Baijerissa on tietysti paljon idyllisiä olutkyliä, ja varsinkin pohjoisempana Frankenissa hyvin pienimuotoisten perhepanimoiden tuotteet ovat usein lähempänä sitä, mikä joskus sata vuotta sitten oli tyypillistä olutta. Tällainen syysjuhlan aika Ayingissa on kuitenkin äärimmäisen aitoa Baijeria sekin, ja tunnelmaltaan kaukana Oktoberfestin kansainvälisemmästä jytkeestä vaikka sijaitsee Münchenin S-junaverkostonkin piirissä. Vahva suositus.
