Onnea Suomi!

Tällä viikolla juhlitaan uusia kotimaisia pienpanimo-oluita, joita Alko on ottanut vuotuiseen tapaansa myyntiin vajaat pari tusinaa erilaista. Näistä todennäköisesti kirjoitan kyllä jossain vaiheessa myös, mutta sitä ennen ehdotan toista juhlan aihetta.

Kaikessa hiljaisuudessa Alko on nimittäin ottanut hyllyilleen belgialaiselta De Ranken panimolta käytännössä firman koko vakiovalikoiman. Pari vähemmän näkyvää De Ranke -tuotetta setistä kenties puuttuu, mutta yhtä kaikki olisin halutessani pystynyt maistelemaan pelkästään monopolissa käymällä viime viikkoina kuutta eri De Ranke -olutta.

Monille nämä ovat varmasti tuttujakin, mutta jos eivät, suosittelen käymään läpi niin monta kuin ehditte käsiinne saada. Jouluolut Père Noël saattaa olla tämän vuoden osalta jo menetetty tapaus, tosin tuotehaun mukaan sitä pitäisi vielä Munkkivuoren Alkosta Helsingistä löytyä jokunen pullo. Muita on todennäköisesti saatavilla paremmin. Omat arvioni De Ranke -oluista tässä postauksessa ovat tosin suurelta osin aikaisemmilta maistelukerroilta peräisin.

Humala!

Sen, joka nykypäivän belgialaisista oluista haluaa puhua asiantuntevasti, on pakko tuntea De Ranke. Panimo aloitti toimintansa vuonna 1994 Wevelgemissä Länsi-Flanderissa ja on päätynyt sittemmin Dottignies-nimiselle paikkakunnalle, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä mutta kielirajan ranskankielisellä puolella.

Kymmenkunta ensimmäistä vuotta Nino Bacelle ja Guido Devos, panimon puuhamiehet, tekivät kahta ympärivuotista tuotetta: XX Bitter -nimistä belgialaista pale alea sekä luostarioluen tyyppistä Guldenbergiä. Kerran vuodessa valikoimassa esiintyi myös jouluinen erikoisuus Père Noël. Kun panimon sivuja nyt katsoo, siellä esitellään 12 olutta, joista niistäkin osa on kausittaisia tai muiden oluiden versioita.

Jos De Ranken filosofia – se ajattelutapa, jolla se on jättänyt reilussa kahdessakymmenessä vuodessa lähtemättömän merkkinsä Belgian olutkenttään – pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana olisi epäilemättä humala.

Yleinen käsitys, että belgialaisten oluiden humalointi on verrattain (tai erittäin) mietoa, oli varmasti tilastollisesti totta 1990-luvulla. Se saattaa olla sitä nykypäivänäkin, ainakin verrattuna esimerkiksi humalavetoisista oluistaan tunnetuksi tulleeseen Yhdysvaltoihin. De Ranke oli yksi ensimmäisiä panimoita, jotka lähtivät koko arsenaalinsa voimalla jo varhain uurtamaan uraa aivan toiseen suuntaan.

XX Bitter (6 %) on nimensä mukaisesti vanhan eurooppalaisen pienpanimo-oluen raameissa erittäin katkera. En ole naiivi; en kuvittele, että sen 60–65 IBU:lla pääsisi enää tänä päivänä lähellekään minkäänlaisten katkeruustilastojen kärkeä. Aikanaan se oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin valtaosa Belgian artesaanipanimojen oluista, ja ehkä voi ajatella, että se on yhä yksi Euroopan luontevimmista vahvasti humaloiduista oluista.

Humalina XX Bitterissä ovat Brewers Gold ja Hallertau Mittelfüh, brittiläistä ja saksalaista kantaa siis. Samaa mannermaista tai korkeintaan EEC-läistä humalointiperintöä jatkavat muutkin panimon oluet. De Ranke ehti kehitellä oman humalavetoisen tyylinsä jo hyvän aikaa ennen amerikkalaisten humalalajikkeiden rantautumista toden teolla manner-Eurooppaan.

XX Bitterissä on belgialainen tuoksu, eukalyptusta ja hedelmäpurkkaa. Aluksi jopa ihmetyttää, missä humala piilee, jos kerran tämä sentään oli pitkään belgialaisen olutkentän ykköshumalapesäke. Tuoksussa sitä ei paljon irtoa, ja makukin on asiallisen maltainen, kevyehkö tosin, kenties sokerin takia. Mutta jälkimaussa humala tulee, pistää vähän aivastuttamaankin ja tiukasti suuhun.

Saison de Dottignies (5,5 %). Jo XX Bitterin maistelumerkintöihin olen aikanaan kirjannut, että saattaisiko se edustaa tiettyä saisonin olomuotoa – sellaista jossa ei ole maatalon aromeja tai happamuutta, mutta niiden tilalla on kosolti humalakatkeroa ja mineraalisuutta. Nyt saisonia maistaessa XX Bitteriä ei ole rinnalla, joten en pysty vahvistamaan tätä ajatusta, mutta jossain määrin De Ranken saisonista – vaikka se oivallinen olut onkin – tulee mieleen, että onko tässä nyt ensi sijassa vain puoli prosenttiyksikköä miedompi versio panimon lippulaivaoluesta varustettuna trendikkäämmällä nimellä? Tämä voi olla aiheetonta loanheittoa: oluet pitäisi testata kunnolla rinnakkain. Ihan hitusen jotain villimpää ja kirpakampaa voin saisonin maun taustalla ehkä aistia tai ainakin aavistaa, mutta se ei todellakaan ole tämän oluen juttu.

Noir de Dottignies (9 %). Tässä on olut, jolle ei oikein ole omaa tyylilokeroa. Belgiassa ei ole vastaavia paljon tehty. Jos Westmalle Dubbelissa olisi yhtä jykevä humalointi kuin saman luostarin tripelissä, voisiko lopputulos olla jotain tämänkaltaista? Humalat eli Challenger ja Saaz hallitsevat, mutta vahva olut tukeutuu myös tumman paahteiseen, maitosuklaiseen mallasytimeensä. Ehkä tämä ei ole oma suosikkini De Ranken oluista, mutta on tavallaan tervetullut muistutus että tummaakin olutta voi tehdä tähän tapaan. Hatusta vedetty tyylimääritelmä voisi olla vaikka ”black Belgian British IPA”. Aikaisemmat maistajat ovat tunnistaneet tässä hapantakin sävyä, mutta sitä ei nyt tunnu olevan ollenkaan.

Père Noël (7 %). On aina yllättävää, kun jouluolut ei olekaan panimon tummin olut. Aiemmin ”Joulupukki” on kylläkin ollut valikoiman ainoa tumma, ja sitä on ilmeisesti viime vuosina vaalennettu. De Rankelle poikkeuksellisesti tässä oluessa on jopa maustetta, nimittäin lakritsia. Olut on itse asiassa nykymuodossaan lähes tripelmäisen vaalea, ja ilman lakun makua tämä voisi olla läheistäkin sukua saman panimon Guldenbergille tai Dupontin Moinette Blondelle. Aikaisempien vuosien maisteluraporteissa netissä mainitaan joskus kellarin tuoksu tai brettanomyces, näitä en tuoreessa versiossa todellakaan aisti. Olisiko olut mennyt vaalentuessaan simppelimpään suuntaan? Humala on mentolimaisen eurooppalainen ja jouluolueksi sitä on aika runsaastikin, ei silti XX Bitterin määrissä. Samalla derankemaisen tuttu ja hieman eksoottinen tuoksu ja maku.

Cuvée de Ranke (7 %). Kun tein muutama vuosi sitten Olutpostiin juttua belgialaisista sekoiteoluiesta (mengbier), siis kahden eri oluen – yleensä iäkkään hapanoluen ja tuoreen oluen – sekoituksista, De Ranken Nino Bacelle kertoili silloin minulle Cuvéen syntyvaiheista. Panimolla oli joskus 2000-luvun puolivälissä kehitellyn kriekinsä valmistamiseen varastossa paljon tynnyrissä kypsynyttä hapanta olutta. Noihin aikoihin amerikkalainen maahantuoja ehdotti, että he pullottaisivat sitä. Bacelle ja Devos eivät kuitenkaan olleet sitä mieltä, että se olisi omana itsenään riittävän hyvää pullotettavaksi. Niinpä he hankkivat Girardinilta vuoden vanhaa lambicia, jota sekoittivat omaan vielä vanhempaan hapanolueensa. Tästä syntyi uusi tuote Cuvée de Ranke, joka sai sekoittamisen jälkeen kypsyä vielä vähintään puoli vuotta pullossa. Lambicilla on tapana ”vallata” tämäntyyppinen tuote, ja nytkin tuoksu on hyvin gueuzemäinen ja olut muutenkin suuta kuivaavan sitruunainen. Kun De Ranken pohjaolutta ei ole maistanut, on tietysti mahdotonta sanoa, mikä kaikki on Girardiniltä peräisin, mutta paljon tämä tuntuu olevan Senne-joen laakson villihiivakannoille velkaa.

Guldenberg (8,5 %). De Ranken luostariolut, jota Ratebeer sanoo Belgian strong aleksi mutta minä sanoisin ehkä tripeliksi, on kenties panimon helpoimmin lähestyttävä tuote. Se on tyylilajiinsa nähden aika napakasti humaloitu kuten De Ranken kaikki oluet, mutta IBU-luvuiltaan sittenkin vain 40. Belgialaisen sitruunainen tuoksu leijuu nenään, ilman että reseptissä on ilmeisesti mitään erityisestä sitruksisuudesta tunnettua humalaa. Mitään happamuutta tuo kirpeä hedelmäinen tuoksu ei toki merkitse, vaan tämä on hyvin maltainen, varsin lempeäkin vahva belgialainen olut. Westmalle Tripel on tyylillisesti Guldenbergin pikkuserkku tai kolmas serkku mutta ei sen kaukaisempi sukulainen. Sekoittuneena tietysti paikalliseen hiivaan ja vaaleaan maltaaseen maku on äärimmäisen belgialainen. Tässä vaaleiden luostari- tai lähes-luostarioluiden sarjassa Guldenberg on jo pitkään ollut Belgian ehdotonta huippua. Sitähän on myös De Ranke panimona melkein kaikkien oluidensa osalta.