Joskus, kun olut on pitänyt jäähdyttää nopeasti, olen lykännyt sen pakastimeen, ja joitakin kertoja se on sinne unohtunutkin liian pitkäksi aikaa. Mikä voisi harmittaa enemmän kuin jäätynyt pullo. Nyt pureudutaan vahvojen saksalaisoluiden valmistusmenetelmään, jonka alkuperä on juuri tällaisessa jäätymään unohtamisessa. Mutta mitä nämä Eisbockit ovat? Mikä niissä on se jokin?

Pukki joka pökki

Bock-oluen historia ylipäätään on pikkuisen epätyydyttävä ja hämärä. Tarina oluttyylin keskiaikaisesta alkuperästä kuuluu niin, että pohjoissaksalaisen Einbeckin kaupungin olut muodostui eri puolilla hansa-Eurooppaa ja aina Italiassa asti hyvin suosituksi. Einbeckin panimot tekivät oluesta vahvaa, jotta se kestäisi kuljetusta. Münchenissä, jossa siitä myös pidettiin, paikalliset alkoivat ajan mittaan valmistaa sitä itse, ja vaikka kuljetuskestävyys ei näin ollutkaan enää olennaista, vahva alkoholipitoisuus on säilynyt oluttyylin ominaisuutena nykyaikaan asti. Baijerista tuli lopulta tämän oluen valmistamisen keskus.

Baijerin murteessa Einbeck lausuttiin kai jotakuinkin ainpöck, ja tämä sana sulautui ajan mittaan pässiä ja pukkia tarkoittavan sanan (ein Bock) kanssa, jolloin siitä tuli Einbeck-oluen baijerilaisversion nimi. Tämä haiskahtaa omasta mielestäni jälkikäteen keksitylle kansanetymologialle, mutta teoria on niin laajalle levinnyt, ettei kai auta kuin uskoa. Lopullisesti en vakuutu ennen kuin joku uskottava kielihistorioitsija vahvistaa selityksen.

Kokonaan eri asia – mutta Bockin sukulaisilmiö kylläkin – on Eisbock (eli ”jää-Bock”). Sen historia on vieläkin hatarampi, tai ei ainakaan yksiselitteisesti selviä mistään minun ulottuvillani olevista lähteistä. Kulmbacher Brauerei kertoo nettisivuillaan, että ”panimon aikakirjojen mukaan joskus vuoden 1900 paikkeilla” panimon oppipoika unohti pakkaspäivänä siirtää kaksi kellariin matkalla ollutta oluttynnyriä sisätiloihin. Alkoi lumisade, joka peitti tynnyrit, ja ne löydettiin vasta lumen sulaessa. Haljenneiden tynnyreiden sisältä jääkuoren alta löytyi kuitenkin tiivistynyttä Bock-olutta, joka oli täysin juotavassa kunnossa mutta sen alkoholipitoisuus oli veden jäädyttyä kohonnut.

Hassua kyllä, samanlaista tarinaa vahingossa jäätyneestä Bockista on kertonut myös Schneiderin panimon Hans-Peter Drexler, mutta hänen versiossaan se on ajoitettu johonkin 1930-luvun poikkeuksellisen kylmään talveen. Mahdollisesti jäätyminen tapahtui kuljetuksen yhteydessä eikä panimolla. Tässä tapauksessa kyse on ollut Schneiderin Aventinuksesta, josta myös on nykyisin saatavana Eisbock-versio. Kuten Kulmbacher, myös Schneider on kehitellyt jonkin hieman modernimman tavan hoitaa jäädyttämismenetelmä, joten ulkosalle näitä astioita ei enää nykyisin unohdella. Koska hiiva poistuu jäätyneen veden mukana, Aventinus Eisbockissa oluessa ei muista Schneidereista poiketen tapahdu pullokäymistä.

Muutama Eisbock maistelussa

Kulmbacher Eisbockin (9,2 %, Kulmbacher Brauerei) valmistuksessa tosiaan noudatetaan ilmeisesti yhä jotakin jäädytysmenetelmän versiota, mutta se ei ole panimon vahvin olut, mikä on hieman yllättävää. EKU 28 -niminen Doppelbock on nimittäin edelleen 11-prosenttista. Tässä kohtaa panimon ratkaisuja on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi Michael Jackson raportoi vuoden 1977 olutkirjassaan 13,2-prosenttisesta Kulminator-oluesta, jossa kantavierrevahvuus oli 28—° (kuten ilmeisesti EKU 28:ssakin), ja valmistusmenetelmään kuului tuo eisbockmainen jäädytys. Näyttää siltä, että Kulminator-nimi on hylätty joskus 2000-luvun loppupuolella, jolloin sen vahvuuskin oli jo huvennut Ratebeerin mukaan 7,5 %:iin.

Kulmbacher Eisbock on väriltään melkein musta, ja jos sitä nyt pikemminkin Doppelbockina kuin Eisbockina pitää, sellaiseksi se on tietysti melko vahva. Pähkinäistä mallasta ja tummaa siirappia on maussa, joka muistuttaa hieman Ayingerin Winterbieriä. Humalat ovat minimissään, ja jälkimaku on melko makea.

Aventinus Eisbock (12 %, G. Schneider & Sohn). Siinä missä Kulmbacherin Eisbock-tulkinnassa jää ehkä kaipaamaan suurieleistä ”panimon vahvimman oluen” gloriaa, Schneider tykittää omalla jääbockillaan juuri sille maalialueelle. Aventinus, panimon perinteikäs tuplavehnäpukki, on jo itsessään 8,2-prosenttisena ja suodattamattomana aikamoinen pala purtavaksi. Tämä on vielä se potenssiin kaksi.

Aventinus Eisbock tuoksuu munatotille, siis varsin erilaiselle ja vahvemmalle juomalle kuin se olut, josta tämä jääversio on valmistettu. Sinänsä banaaniliköörin makua ja muita pehmeitä vaaleita, hedelmäisiä makuja tässä on, kuten perus-Aventinuksessakin, vaikka väri on kohtalaisen tumma. Sahti ei ole kaikkein kauimmaisin assosiaatio. Alkoholi peittyy paksussa oluessa melko hyvin. Tämä olut ei todennäköisesti jätä ketään kylmäksi, vaikkei varmaan kaikkien mieleen olekaan. Minussa Aventinuksen Eisbock kuten Aventinus itsekin herättävät lähinnä kunnioitusta, ja pidän niistä paljon.

Eisbock Grand Prix (11,3 %, PINTA). Tähän väliin puolalainen tulkinta naapurimaan Eisbock-tyylistä, valmistuttajana maan johtava käsityökiertolainen PINTA ja toteutuksesta vastaa PINTAn luottopanimo Browar na Jurze. Reseptin taustalla on Varsovan kotiolutkilpailun parin vuoden takainen voittaja. Humaloina ovat Perle ja puolalainen Junga. Kantavierrettä on 22—° ennen jäädytystä, ja jäädytyksen jälkeen olut on kypsynyt kaksi vuotta pullossa.

Olut on jykevä ilmestys Baltic porterin tai quadrupel-luostarioluen tyyliin, maussa appelsiinilikööriä ja siirappia, kahviakin. Todennäköisesti tämä on tyylin mukaisesti pohjahiivaolut, mutta kovasti alemäisen hedelmäiselle tuoksuu myös. Väriltään olut on mahonginruskea, vaikka maku ohjaakin aivoja myös mustiin portterimaisiin ajatuksiin. Puolalaiset ovat yleensä parhaimmillaan tummahkoissa, vahvoissa oluissa ja tämä ei ole poikkeus siitä säännöstä.

Granitbock Ice (11,5 %, Brauerei Hofstetten). Itävallan vanhimpana panimona itseään pitävä Hofstetten on perustettu vuonna 1229. Pitkään historiaan suhteutettuna panimon viimeaikaiset edesottamukset ovat melko moderneja. Esimerkiksi Amerikan markkinoille suunnattu Saphir-Bock on humaloinniltaan hyvin tanakka, aivan eri maata kuin eurooppalaiset Bockit keskimäärin. Kausioluena panimo on tehnyt myös kurpitsaolutta, joka sekin on helppo yhdistää Atlantin takaiseen olutskeneen, vaikka kurpitsa on syksyisin myös itävaltalaisten herkkua.

Tämä jääbock on tyylilajinsa eurooppalaisille perinteille uskollinen. Se muistuttaa maultaan jotain Paulanerin Salvatoria, vaikka humalaa on ehkä laitettu joukkoon hieman reippaammin kuin Saksassa tai Itävallassa muuten. Reseptissä näyttää olevan vehnää, mutta se ei tee lopputuloksesta aventinusmaisella tavalla paksua. Olut on tumman ruskea, ehkä pieniä viinimäisiä sävyjä, tummia hedelmiä, toffeeta ja kahvia on aistittavissa, jopa puolalaistyylistä lakritsaista portteria. Pohjaoluena on panimon Granitbock, jota on sitten tyypilliseen tapaan jäädytetty. Tämä ei ole välttämättä tämänkertaisen Eisbock-kattauksen kuningas, mutta on silti hyvä ja mielenkiintoinen olut.

Oluttyylistä on näiden neljän esimerkin perusteella vaikea vetää yhteen muuta kuin että kyseessä on jäädyttämällä aikaansaatu vahva lager, jossa maut ovat tiivistyneet, kun vesi on prosessin myötä jäätynyt pois. Tuntuu, että lopputulokseen vaikuttaa paljon se, millainen perusolut jäädytettävän oluen pohjana on ollut. Nämä esimerkit ovat pikemminkin tummia, mutta yllä mainitsemani 1970-luvun Kulminatorissa pohjaoluena näyttää olleen vaalea Doppelbock. Varianssille on siis sijaa.

* * *

Tarina G. Schneider & Sohnin jääbockin alkuperästä on kerrottu Sylvia Koppin artikkelissa 1001 Beers You Must Try Before You Die -kirjassa (toim. Adrian Tierney-Jones). Oluiden ostopaikka on PIWOmaniaK Varsovassa.