Tomme Arthur, mies The Lost Abbey -oluiden takana, on amerikkalaisen käsityöoluen keski-ikäistyvää sukupolvea. Ei craft beerin Rollareita, mutta suurin piirtein Oasis-ikäluokkaa (kuten Olutkoirakin). Sandiegolainen Arthur teki debyyttinsä Kalifornian rannikon kaupallisissa pienpanimoissa jo 1990-luvun puolivälissä.
Vuonna 2006 hän aloitti Port Brewing Companyn leivissä. Yhtiö oli itsessään jatkoa jo kohtuullisen pitkäikäiselle panimoravintolatoiminnalle, jota oli harjoitettu viitisentoista vuotta Pizza Port -nimellä San Diegon alueella.
Port Brewing Company on nykyisin pitkälti sama asia kuin tunnetuin olutbrändinsä The Lost Abbey, jolla ei siis ole tekemistä minkään luostarin kanssa (siksi ”kadonnut”). Tomme Arthurille The Lost Abbey -oluet ovat olleet väylä ”amerikkalaisen luostarioluen” (American abbey beer) kehittelemiseen.
”[Amerikkalaiset luostarioluet] ovat luovia, taiteellisia oluita, joita ei ole tarkoituksellisesti tehty minkään olemassa olevan oluttyylin tai kategorian mittoihin. Nämä uniikit oluet eivät ole belgialaistyylisiä, ja niiden tarkoitus on mennä sinne, mihin belgialainen olut ei ole toistaiseksi mennyt.”— —
Näin Arthur ja kollegansa Tom Nickel luonnehtivat amerikkalaisen luostarioluen projektia vuonna 2005 Zymurgy-lehdessä. Ilmeisesti aiheesta oli jonkin aikaa keskusteltu sikäläisissä olutpiireissä jo tätä ennen. Kun en ole artikkelin jälkeisten kahdentoista vuoden aikana seurannut The Lost Abbeyn toimintaa, mahdotonta sanoa, millä lailla se on seurannut tämän manifestin henkeä.
Panimon nykyisiä ja entisiä valikoimia selaillessa käy kyllä selväksi, että mikään IPAn tekijä The Lost Abbey ei ole vaan painopiste on eurooppalaisessa ja nimenomaan belgialaisessa tyylissä. Vakiintuneista tuotenimistä löytyy muun muassa dubbel nimeltä Lost and Found sekä quadrupel-olut Judgment Day. Myös belgialais-ranskalaisten maalaisoluiden tontilla on vierailtu. Matkan varrella on lisäksi tehty belgialaisten perinteisen hengessä sekoiteoluiden sarja, Veritas (#001–#020), ja muita toistuvia erikoisuuksia.
Yllä mainitussa manifestin pätkässä julistetaan tunkeutumista belgialaisen oluen toistaiseksi tutkimattomille rajaseuduille. Tällä viitataan ehkä resepteihin kuuluviin raaka-aineisiin, joita on minttuteestä persikkoihin, ja erilaisiin tynnyreihin, joissa oluita on kypsytelty ja sekoiteltu. Toisaalta erikoiset raaka-aineet, sekoiteoluet ja tynnyrit ovat kyllä juttuja, joissa nimenomaan belgialaisilla on itselläänkin pitkä kokemus. —
Tynnyrissä kasvaneita
Kaikki tämä siis vain pohjustuksena sille, että satuin nappaamaan puolalaisesta olutkaupasta kolme The Lost Abbeyn pulloa, kun ne olivat siellä hyllyllä nätissä rivissä. Sen kummemmin en tätä postausta ole suunnitellut, joten en tiedä, ovatko ne mikään edustava otos Arthurin putiikin tuotteista. Sain kaupassa sen käsityksen, että ne olivat kaikki jotakin samaa tynnyrikypsytettyä sarjaa, mutta nyt en löydä panimon sivuilta tai Ratebeeristä tukea tälle oletukselle. Nautiskelin ne parin männä viikonlopun aikana, ja katsotaan nyt, mitä pulloihin sisältyi.
Ex Cathedra (13,8 %). Sanat ex cathedra viittaavat katolisen kirkon oppiin paavin erehtymättömyydestä, mutta The Lost Abbeyn samanniminen olut on puolestaan inkiväärillä ja appelsiinilla maustettu quadrupel.
Mikä on ylipäätään quadrupel? Tämä on tummanpuhuva olut, tynnyrikypsytyksestä tulleella vaniljan maulla höystettynä lähellä tynnyröityä imperial stoutia, kun aika paljon tumman maltaan henkeäkin on mukana. Hyvin erilaista tämä siis on kuin esimerkiksi La Trappe Quadrupel, joka ilmeisesti on quad-tyylin esi-isä, ja myös aika eri homma kuin Belgian vahvat trappistit, joita on yritetty ympätä quad-tyyliin mukaan.
Täytyy sanoa, että inkivääriä tai appelsiinia en paljonkaan mausta tai tuoksusta erota. Humalaa ei ole juuri nimeksikään, tosiaan vaniljan ja tumman maltaan karkki-stoutisuutta sen sijaan on, brandymäistä rusinaa ja aavistus happamuutta. Kiva olut mutta ei kovin hienovarainen.
Ghosts in the Forest (6 %). Panimon määritelmä tälle oluelle on American wild ale. Hyvä on. Kovasti Belgiasta tuttuja tämän tyylin puitteet kuitenkin ovat. Tuoksu on villihiivainen, muistuttaa lambicia mutta on ehkä yksiulotteisempi. Sitruunoista vastapuristettu limonadi tulee mausta mieleen. Maussa on myös kivennäistä, kirpeää vaaleaa marjaa, eikä villihiiva enää tunnu yhtä paljon. Taustalla on mahdollista aistia vähän tammea tynnyristä – ensin tuntuu, että yllättävän vähän, mutta toisaalta tynnyrit ilmeisesti ovat kuitenkin ”maustamattomia”. Osa on ranskalaisia tammitynnyreitä, osa belgialaistyyppisiä korkeita pohjallaan seisovia foedereita. Jos kohta tämä olut ei ihan omaan makuuni parhaiten sovikaan, niin eipä isompia ongelmiakaan tunnu olevan.
Box Set: Track #11: Devil Went Down to Georgia (12 %). Tämä on Ex Cathedran tavoin osoitus siitä, että bourbon-tynnyröinti peittää alleen melkein mitä tahansa. Kun pullosta on lukenut, että olueen on käytetty persikoita ja mustaa teetä, näistä ainakin ensimmäisen pystyy melko hyvin aistimaankin. Georgiahan yhdistetään USA:n osavaltioista paitsi Martin Luther Kingin tunnetun puheen punaisiin kukkuloihin, myös persikoiden kasvatukseen. Ellen olisi etikettiä nähnyt, persikka olisi varmaan jäänyt huomaamatta. No, mustaksi haudutetun teen kitkeryys ilmestyy kyllä oluen jälkimakuun, kun humalaa siinä ei juuri ole. Oluena jonkinlainen äärimmäisen tumma scotch ale -tyyppinen juttu, vahvuutta kymmenkunta prosenttia ja aika lailla makea. Tosiaan tynnyröinnin tuoma vaniljaisuus kuitenkin jyrää pahan kerran.
