Poimintoja suomalaisen oluen menneisyydestä

Olutta on pantu Suomessa yhtä kauan kuin täällä on ollut asutusta. Oluen raaka-aine, vilja, oli entisajan ihmiselle elinehto. Viljaan ja viljatuotteisiin kuten olueen, liittyykin uskomuksia ja suojaavaa magiaa.

Suomen kielellä on sepitetty syntymyyttejä esimerkiksi luonnonilmiöistä, kuten tulesta, ja eläimistä, kuten karhusta. Ihmisen tekemistä asioista vain harvalla oli syntymyytti. Näiden joukossa ovat esimerkiksi rauta, kantele ja olut.
Ensimmäiset kirjalliset merkinnät oluesta löytyvät Suomessa jo vuodelta 1366. Olut oli Suomen yleisin alkoholijuoma 1600-luvulle asti, jolloin paloviina alkoi yleistyä, ja olut säilyi kansan juomana ruokapöydässä senkin jälkeen.
Alkoholijuoman käsitettä ei tällaisenaan tosin tunnettu. Olut oli yksinkertaisesti muuntautumiskykyinen ja merkittävä elintarvike, jota juotiin janoon ja juhlaan, jota käytettiin maksuvälineenä ja johon liitettiin jopa yliluonnollisia voimia. Olut oli läsnä myös talouden kaikilla asteilla palkanmaksusta veronkantoon.
Varakkuus määritteli, miten paljon raaka-aineita kukin saattoi käyttää olueen suhteessa veteen. Niinpä myös muinaisoluiden “oluttyylit” määräytyivät monesti taloudellisen ja sosiaalisen aseman mukaan. Alempien säätyjen, kuten torppareiden ja sotilaiden olut oli ylempiä säätyjä laimeampaa.

KIRKKOKÄNNIT JA MARKKINAHUMU
Kansalla oli omat tapansa säännellä humaltumista. 1400–1800-luvuilla ei olisi voinut kuvitellakaan käräjiä, markkinoita, kestejä tai juhlia ilman alkoholia. Oluen päihdekäyttö on osa juoman kiehtovuutta ja kansa rajasi sen humalajuomisen erityisiin karnevaalisiin tilanteisiin ja niihin liittyviin paikkoihin, joissa humaltuminen ja irtiotto arjesta sallittiin. Humalassa sai olla lystikäs, mutta riehuminen on
ollut aina paheksuttavaa. Ennen kaikkea alkoholin nauttiminen oli sosiaalinen tapa, jonka yhteisö katsoi
sallitummaksi kuin kotona tapahtuvan juopottelun.
Suomen keskiajalla 1500-luvulla päihdyttiin pääasiassa oluesta ja viinistä, jonkin verran juotiin myös makeaa simaa. Kun yläluokka joi, he olivat sitä mieltä, ettei siitä tullut humalaan. Samalla tavalla
voidaan ajatella edelleen että samppanjasta ei tule humalaan. Kansanmiehen känni onkin eri juttu.
Talonpoikainen humala on riehakas ja lähimpänä tämän päivän pussikaljakäytöstä.
Juhlia varten tehtiin parempaa olutta, jonka maustamiseen panostettiin. Juhlaoluesta tehtiin myös
voimakkaampaa, sillä toisin kuin arkena, tarkoitus oli myös päihtyä. Olut ja viina pyhittivät kansanomaisessa menossa pyhän ja monet pakanalliset, riitti- tai juhlimispyhäpäivät olivat siirtyneet kristillisiksi. Vanhat tavat kuitenkin elivät, ja pyhänä humalassa oloa ei paheksuttu.

olutlaseja

Naiset olivat julkisesti humalassa harvemmin, julkihumala oli kuitenkin yleistä häissä. Naisten oma, luvallinen julkihumala oli kevään lehmien laitumelle lasku, jolloin naiset joivat, näyttivät alapäätään ja humalassa hyökkäsivät kylällä kulkevien miesten kimppuun paljastaen heidän sukupuolielimensä ja pilkaten sitä. Isännät olivat ensimmäinen kansanryhmä, joka raitistui. Kun isäntämiehet alkoivat suhtautua entistä paheksuvammin humalatilaan, se muokkasi kansaa enemmän kuin raittiusliike ja papiston pyrinnöt. Julkihumala kiellettiin 1733 ja julkinen ja yksityinen tila erottuivat toisistaan voimakkaasti. Julkista tilaa valvottiin joten humalahakuisuus siirtyi yksityiseen tilaan, kotiin. Nykyään yli 90% oluesta nautitaan kotiin ostettuna.

SAUNAKALJAT JA NYKY-SUOMI
Saunalla ja alkoholilla on molemmilla ollut suomalaisessa yhteiskunnassa vahva kulttuurinen lataus. Sauna on ollut pyhä siirtymä liasta puhtauteen ja työstä vapaalle. Puhdistautumisriitin
loppuhuipentumana vaihdettiin päälle puhtaat vaatteet. Sotien jälkeen vaurastuneessa Suomessa saunan käyttö on rajautunut entistä selvemmin vapaa-ajan rentoutumiseen. Myös alkoholi on kantanut työn ja vapaa-ajan väliseen rajanvetoon liittyviä merkityksiä. Useissa oluenjuontitutkimuksissa yleisin oluenjuontitilanne seurustelun jälkeen onkin saunominen. Suomessa on noin 3 miljoonaa saunaa.
Nyky-Suomessa olut on jälleen määrällisesti merkittävin alkoholijuoma. Juomisen puitteet poikkeavat muinaisoluen maailmasta. Suuri vedenjakaja sotienjälkeisessä oluenjuonnissa oli vuoden 1969 keskiolutlaki, joka toi III-veroluokan oluen Alkoista ruokakauppoihin ja samalla myös maaseudulle. Alkoi keskioluen valtakausi, jolloin prosenttiperusteisesti määritellystä juomasta tuli varsinainen kansallinen juomainstituutio. Sen ympärille syntyi ravintolatyyppi ja lukemattomia lempinimiä. Valtion näkökulmasta alkoholi on nykyään paitsi verojen lähde, myös tieteellisesti tutkittu kansanterveydellinen ja sosiaalinen haitta. Valtio pyrkinyt erilaisilla tavoilla, kuten alkoholiveroja säätämällä, mainoskielloilla ja muilla tavoilla hallitsemaan oluen kulutusta.

Oluella ei ehkä enää uskota olevan magiaa, mutta symbolista voimaa sillä on myös nykykuluttajalle. Teollinen olut on sotien jälkeisessä Suomessa yhdistynyt vapautumiseen arjen säännöistä ja palkkatyöstä.

ARTIKKELI ON TEHTY YHTEISTYÖSSÄ HOTELLI- JA RAVINTOLAMUSEON OISPA KALJAA– TYÖRYHMÄN KANSSA, MUINA JÄSENINÄ ANNA-ELINA HINTIKKA JA TIINA KIISKINEN.

Teksti ja kuva: Anikó Lehtinen

Anikó Lehtinen

Olutpostin mainos

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.