Tuopillinen: Perinneruokaparitus: Paistetut muikut perunoilla

Syyskuun kansallisruokaparitus lipsahti kiireiden takia tänne loppukuun puolelle, mutta muistin sentään. Kuukauden teemanahan on paistetut muikut. Järvi-Suomen kasvattina muikun pitäisi tietysti olla kovinkin tuttu. Kyllähän sitä paljon näki. Paistettuna, tönkkösuolattuna, kukkona… Muikkumuistoista suurimman ”kunnian” ottaa kuitenkin kouluruokailun ”muikkuherkku*”, joka pilasi mielikuvan muikusta vuosiksi.

Mutta nyt syyskuussa puhutaan paistetusta muikusta, tuosta heti kalakukon jälkeen parhaasta tavasta tehdä muikkua. Tai oikeastaan jos täsmällisiä ollaan, niin ELO-säätiön mukaan syyskuun teemaruoka on ”paistetut muikut/silakat perunoilla”. Silakka on tietty vähän saman kaltainen kala, mutta merikalana enemmän näitä rannikkoseutujen juonia. En ollut omin käsin paistanut ennen kumpaakaan, mutta silti muikku tuntui tutummalta. Niinpä sitä. Tämä on muuten ainoa kansallisruokafinalisti, jossa on nimetty erikseen lisuke.

Reseptihän on helppo kuin mikä. Ota siivottu muikku, pyörittele suolatuissa jauhoissa ja paista voissa rapeaksi. Pienemmät muikut voi kai tehdä siivoamattakin. Ostin Päijänteen muikkua Hakaniemen torilta, leivitin ruisjauhoissa ja paistoin reilussa voissa. Eipä sitä sen enempää tarvitse läpikäydä. Talouden kokeneempi muikunsyöjä tuomitsi ensimmäiset ikinä paistamani muikut ”paremmiksi kuin Kuopion torilla”. Rakkaudestahan se valehtelee, mutta otan silti täyden kunnian. Arvasin kyllä, että tulee hyvä muikku kun rasvaa on tarpeeksi.

Teeman nimen ”…perunoilla” -muotoilu antoi sen verran vapauksia, että päätin tehdä muussia. Se tuntui ilmiselvimmältä. Kalat siihen kylkeen.

Helppoudesta, halpuudesta ja rapsakasta, rasvaisesta ja suolaisesta luonteesta johtuen paistettu muikku on vakiokamaa festaripannuilla. Myös olutfestareilla se ystävänsä löytää ja toimiikin siellä hyvin. Lupaili siis hyvää paritusta. Tämä ei ole mikään viili!

Oluiksi valitsin ensinnäkin pilsnerin. Oikeastaan se on vähän tylsä valinta, koska koko näiden perinneruokaparitusten idea on ollut parittaa jotain muuta kuin vaaleaa lageria. Pilsner on kuitenkin tälle rasvaiselle kalalle sen verran ilmiselvä kumppani, ettei voinut jättää väliin. Sen terävän olemuksen pitäisi leikata rasva ja kevyt mallas tukee leivitettä. Pilsneriksi valikoitui maan parhaan hinta-laatu-suhteen olut: Saimaan Pils.

Toiseksi olueksi hefeweisse. Hiilihappoisuus purisi rasvaisuuteen ja odotin muun oluen maun ottavan vastaparia kalasta, jolle vehnäolut usein toimii. Ruuan maut ovat suhteellisen hentoja, joten vehnäoluen hedelmäisyys vähän jännitti. Vehnäolueksi Prykmestarin Vehnä.

Kolmanneksi bitter. Bitter sopii fish & chipsille ja mitä paistetut muikut ja muusi muka on kuin kotimainen fish & chips? Bitteriksi ulkomaalainen Fuller’s London Pride.

Maitokauppakamaa siis kaikki. Ei ollut edes tarkoitus, mutta kun kotimaista tavallisen vahvuista (5+%) hefeä ei lähialkossa ollut, niin maitokauppaversioilla mennään. Bitteriähän Suomessa tekee niin harva, ettei kotimaista löytynyt lainkaan, ikävä kyllä. Oli siis pakko turvautua Fuller’sin laatukamaan.

Lopputuloksista pitänee antaa suurin kunnia itse ruualle. Tämän kanssa oli hyvää joka ikinen olut!

Myönnettäköön, pils oli valikoimasti ehdottomasti paras tai ainakin tasapainoisin. Se on maultaan sen verran kevyt ja rapsakka, että ensi vaikutelma jää lähinnä oikein toimivaan ”suun putsaukseen”, mutta loppumaussa tulee kuitenkin sen verran mallasta, että olut ottaa vielä koppia paistetun rukiin mausta.

Bitter ja vehnäolut toimivat vähän samoilla tavoin, mutta eri mauilla. Kumpikin tuntuu ensi-iskulla ajavan miedohkon ruuan yli, mutta sitten jälleen loppumaussa löytyy hieno yhdistyminen kalaan ja rukiiseen. Bitterin hieman tummempi karamellimaltaisuus toimii siinä oikeastaan parhaiten koko kolmen joukosta, mutta ei vehnäkään pahakseen kontaktia pane, päinvastoin. Pils kuitenkin hoitaa homman parhaiten kokonaisvaltaisesti.

Sellainen. Ensi kuussa lisää kalaa, graavattuna.


*Olen keskustellut asiasta muualta kotoisin olevien kanssa ja edes muualta tulevat savolaiset eivät ole ”muikkuherkkua” tunnistaneet. Ilmeisesti jokin varkautelainen paikallisihme. Se koostui reilusti hajoamispisteen yli kypsytetyistä muikuista tarjoiltuna jonkinlaisessa tomaattikastikkeen irvikuvassa. Maku olisi kai ollut ihan jees, mutta kun koostumus ja ulkonäkö olivat hirvittäviä, ruoka oli taattu inhokki lähes kaikille lapsille. Tai niin muistelen. Samalla se pilasi mielikuvan muikusta vuosiksi.

mainos