Tuopillinen: Ruskean oluen kammo on kamala asia

Ennenkuin moititte turhasta kitiseväksi ja ajastaan jälkeensä jääneeksi kääkäksi ja neuvotte sataviisikymmentä eri ruskeaa olutta juotavaksi, kuunnelkaas nyt ensin mitä tarkoitan.

Tarkennetaan aluksi, että kun sanon ruskea olut, tarkoitan karkeasti ruskeahkoja pääasiassa mallasvetoisia tyylejä kuten dunkelit, tmavyt, tummat bockit, doppelbockit, brown alet, skottialet, sahtikin. Mustat ja paahteiset porterit ja stoutit ovat oma lukunsa. Tarkoitan siis maltaisia, mutta ei mustan paahteisia oluita.

Toki niitä— tehdään ja juodaan, mutta suosio on eri asia. Ruskeat oluet kun eivät ole olleet suuressa huudossa oikein missään varmaan 100-150 vuoteen, paitsi Briteissä ja sielläkin suosio lopahti jo yli puoli vuosisataa sitten. Onhan niitä tehty, kun niillä on ystävänsä, mutta maailmanlaajuinen suosio on vältellyt. Vaalean lagerin markkinan ylivalta selittää tietty suurimman osan ilmiöstä. Se jyräsi valikoimaa ja makutottumuksia koko 1900-luvun ja jyrää vieläkin.

Mutta kun se tumman välttely tuntuu vaivaavan tätä nykyistä äärimmäisen kokeiluhenkistä, makumaailmoille muka-avointa craft-yleisöäkin. Nimenomaan yleisöä. Ei panimoita. Panimot tekevät perinteisiäkin ruskeita tyylejä toisinaan, sillä panimoväki on tolkun väkeä. Ja pahemmat olutmaanikot toki kelpuutamme kaiken, mutta suuremmalle craft-yleisölle ne eivät tunnu kovin näkyvästi maistuvan.

Jokainen viime vuosien ”kuumasti trendaava” oluttyyli on mallaspohjaltaan yleensä hyvin kepeän vaalea ja maltaalla on hyvin pieni rooli niiden makumaailmassa. Jenkki-IPA on humalavetoinen ja yleensä hyvin vaalea (vaikka ei tarvitsisi) ja sitä on tunnuttu koko ajan vaalentavan siitäkin vähästä. Hapanoluet vetävät makunsa hapatusbakteerien ja hiivojen kautta, yleensä johonkin äärikepeään berliner weisse / gose -pohjaan. Ja noh, NEIPA nyt on vain sumuun eksynyt IPA. Hetken nosteessa ollut saisonkin tehdään Dupontin jälkijunassa tosi vaaleaksi, vaikka tummempiakin versioita Belgiassa on.

”No okei mr. blogiukko,— people prefer blondes, mitä sitte? Onko siinä jotain pahaa? Eikö ne muka ole hyviä oluita? Onhan maailma täynnä niitä hyviä ruskeita oluita sinun juoda. Tässä olisi sataviisikymmentä…”

Tyst nu, perkele. Ovat ne vaaleatkin hyviä oluita, kyllä kyllä. Kaikki luetellut tyylit ovat herkullisia kun hyvin tehdään ja ei siinä mitään. Juu juu, hyllyistä ja hanoista löytyy herkullisia ruskeita oluita. Tämä ei liity makuun tai saatavuuteen vaan siihen kuumaan suosioon. Raivopäisillä hypejonoilla ja suhteettomantajuisella trendimesoamisella on nimittäin hyväkin puolensa ja siitä ruskeat oluet jäävät mielestäni paitsi.

Nimittäin trendityyli myy ja kun panimolla on paine tupata markkinoille viisitoista NEIPAa ja kymmenen souria, ne voivat siinä tyylin sisällä ja rajoilla seikkaillessaan ja erilaisia juttuja kokeillessaan tehdä todella hyviäkin uusia tuotteita. Ehkä jopa tulevia klassikoita, joista voi iloita vielä sittenkin kun trendi vääjäämättä hyytyy. Jos sama panimo tekee vuodessa yhden brown alen oluentekijän lemmikkinä, niin siinä on paljon vähemmän kollektiivista tuotekehitystä takana. Siksi haluaisin kerrankin nähdä jonkun maltaisen tyylin tulevan ns. huutoon. Se olisi hyväksi oluelle.

Niin, että onko se maltaisuus nyt niin vastenmielistä, hä? Olut on mallasjuoma!— Sinä siinä, Teppo Trendsetteri, dunkkeli suuhun ja äkkiä! Seuraava kuuma oluttrendi Suomesta, ööö… dunkler-sahti-bock!

Joopa joo. Menen tästä kiikkutuoliini ärisemään ja juomaan hyvin vaalean oluen. Ai mitä? No ei nyt kesällä— jaksa mitään ruskeita. Tsiiisus, ihme tyyppejä.