Bönthöö bönthöö: Vieraskynä: Olutmatkailua USA:n itärannikolla – New York, osa 2

Edellinen osa

Teksti ja kuvat: kopula

Pieni baarikierros New Yorkissa ja matkan kohokohta, 11.11.17

Lauantai oli veteraanipäivä ja päiväohjelman suunnittelussa oli otettava huomioon 5th Avenueta iltapäivällä kulkenut massiivinen paraati. Aamiaispaikaksi olimme suunnitelleet lähellä sijaitsevaa Westway Dineria. Pääsimme kuitenkin lähtemään hotellilta liian myöhään, ja saavuttuamme paikalle kahvilan edessä oli jo arviolta kymmenen metrin jono. Koska niin ikään lähellä hotelliamme sijainnut Rattle & Hum West tarjosi oluen lisäksi myös aamiaista, se oli luonteva vaihtoehto paikkaamaan tilannetta.

Rattle & Hum on kuuluisimpia New Yorkin craft beer -baareista. West on kahdesta ravintolasta se uudempi, vasta parin vuoden ikäinen. Melko tilava paikka, jossa ruokailupuoli löytyi baarin perältä. Ilmeisesti samassa rakennuksessa sijaitsee myös Times Squaren Holiday Inn, sillä toisesta sisäänkäynnistä lappasi väkeä aamiaiselle ilman ulkovaatteita. Aamupala oli maittava ja riittävän kokoinen, joskin aika kallis. Tarjoilijan kanssa oli ääntämykseni ja sanavalintojeni vuoksi taas ärsyttäviä kommunikaatiovaikeuksia – saattoi tosin olla, ettei hänkään puhunut englantia äidinkielenään. Tippi lisättiin täällä automaattisesti laskuun.

Ruokailutiloista siirryimme aamiaisen jälkeen baaritiskille, koska olihan Rattle & Humissa pakko ottaa myös olutta. Sama tarjoilija vaati minua osoittamaan hanalistasta, minkä oluen halusin. Brooklynilaisen Five Boroughsin IPA:ssa oli greippiä, mangoa, karamellia ja havuja, ehkä vähän kiiviäkin. Katkeruus oli nykynormiin nähden kohtalaisen voimakasta. Näin tuoreena olut oli ihan hyvää. Makuyhdistelmä karamelleineen ja havuineen oli kuitenkin sellainen, ettei olut todennäköisesti kestä ikää muutamaa kuukautta enempää.

Rattle & Humin jälkeen kävelimme alaspäin Manhattania, bongasimme nopeasti Frendien “asuinrakennuksen” ja jatkoimme sitten Blind Tiger Ale Houseen. Lauantai on varmasti huono aika olla liikenteessä, mutta joka tapauksessa tämäkin perinteikäs paikka vaikutti erittäin suositulta. Melko pieni ja ahdas baari täyttyi lounasaikaan nopeasti baaritiskiä myöden. Hanalista Blind Tigerissa oli tosin sen verran vakuuttava, että suosiota ei ole vaikea ymmärtää. Palvelu oli ihan hyvää ja oluet saattoi tilata laskulle ilman, että piti antaa luottokorttia pantiksi.

Firestone Walkerin Double DBA ’14 oli hyvätasoinen barley wine: rusinaa, mämmiä, ruista, toffeeta ja pientä sherryisyyttä punertavassa oluessa. Vain se aivan viimeinen, suosikkien joukkoon nostava silaus jäi puuttumaan. Kenties tuoreemmassa oluessa voimakkaampi humala olisi tuonut vielä lisää nyansseja? Mitään sitrusta saati mangoa en tuohon toki kaivannut. Yksi selkeä vika oluessa kuitenkin oli, se nimittäin tarjoiltiin aivan liian kylmänä.

Seurannut Hill Farmsteadin Arthur oli sekin erinomainen saison. Sitrusta ja persikkaa, viinikumia, ynnä muita saison-hiivan tuottamia tyypillisiä makuvivahteita. Suutuntuma oli suhteellisen kova ja terävä. Silti myös Arthur oli liian kylmää.

Oluiden tarjoilulämpötila oli niin merkittävä miinus, että hyvistä puolistaan huolimatta en voi arvostaa Blind Tigeria baarina kovin korkealle. Harvoin törmää näin selvästi väärässä lämpötilassa tarjoiltuihin oluisiin. Joskus kuulee ehdotettavan, että “sen kun istuskelet kädet lasin ympärillä ja odottelet oluen lämpenemistä”. Minusta vinkki ei oikein kuulu tilanteeseen, jossa nimenomaan maksat itse juoman lisäksi siitä, että olut tarjoillaan sinulle. Lämpötilamoite päti myös viimeisen Blind Tigerissa nautitun oluen kohdalla, joka oli Firestone Walkerin Inferos Imperial Rye IPA. Oluessa oli voimakasta greippisyyttä ja toffeeta; ruista ei ainakaan näin kylmänä juuri huomannut. Hieman hikinen kokonaisuus, jossa sitrus dominoi.

Blind Tigerista jatkoimme kävellen vajaan puolen tunnin matkan Fools Goldiin. Fools Gold on vähän rähjäisen näköinen, ehkä sitten rock-henkinen loukku. Tiskin takana kunniapaikalla oli hirvittävän englantilaisbändi The Stone Rosesin levy, joten paikka lienee ottanut nimensä yhtyeen samannimisestä kappaleesta. Baarimikoilla piti kiirettä, ja täällä taisin antaa ensimmäistä kertaa elämässäni itsekin luottokortin tiskin taakse säilytykseen laskua (“tap”) varten. Tunnelma paikassa oli kaikesta huolimatta kohdillaan.

Hanalistalla oli IPAa Crooked Stavelta, joten sitä oli tietysti pakko kokeilla. Trellis Busterissa oli selkeästi pyritty NEIPA-tyyliin, mutta laihoin lopputuloksin. Hapanoluista tuttua aprikoosia löytyi, ja muitakin farmhouse-elementtejä, persikan lisäksi. Tuoksussa olin aistivinani myös hitusen yrjöä. Ei kovin raikasta tai rapsakkaa, ja katkeruus uupui pehmeässä kokonaisuudessa. Crooked Stavella riittää vielä harjoiteltavaa tässä tyylissä.

Hill Farmsteadin Society & Solitude -sarjasta oli seuraavana vuorossa #9. Todella erikoinen olut, joka ei pärjännyt ollenkaan aiemmin maistamalleni sarjan oluelle. Tässäkin mieleen tuli hedelmistä eniten aprikoosi, ja katkeruus jäi vaisuksi.

Viimeisenä otin tölkistä vermontilaisen Fiddleheadin Second Fiddlea, varmistettuani ensin baarimikolta oluen tuoreuden. Maussa oli sitrusta/greippiä, ananasta ja persikkaa. Katkeruudesta ei varmaan tarvitse mitään erikseen sanoa. Tämäntyyppisiä oluita Uudesta-Englannista ja muualtakin itärannikolta nyt paljon tulee, ja niistä selvästi myös pidetään. Minulle olut jäi varsin yhdentekeväksi.

Viidennen Avenuen paraati oli jo tässä vaiheessa ohi, joten uskalsimme suunnata Rattle & Humin vanhempaan East-baariin huolehtimaan päivän ruoka-annoksesta. Baarissa oli hälyisää ja klubimainen, jopa vähän yökerhomainen tunnelma. Fish & Chips oli ihan ok, ruokajuomaksi valitsemani Alpinen Pure Hoppiness sen sijaan vanhaa tai muuten pilalla. Hieman yllättäen kalifornialaiset IPAt eivät useinkaan ole itärannikolla maistuneet kovin hyvältä. Ilmeisesti matka voi olla oluille pitkä, lämmin ja valoisa, vaikkei Atlantin yli tarvitsisi tullakaan. Muutaman siemauksen jälkeen ilmoitin tarjoilijalle, että voin kyllä maksaa oluesta, mutten aio juoda sitä. Maksaa ei tarvinnut, ja korvaavaksi tuotteeksi otin riskillä toisen listalla olleen Alpinen. En tiedä mahtoikohan kyseessä olla Nelson, tai jokin muu aiemmin tuttu panimon IPA, mutta nähtävästi en vaivautunut kirjaamaan oluen nimeä ylös. Joka tapauksessa olut oli onneksi paremmassa kunnossa ja maistui hyvältä.

Ruokailun jälkeen piipahdimme hotellilla, ennen kuin oli aika lähteä takaisin Fools Goldin nurkille, tarkemmin East Villageen ja Avenue C:lle, jossa sijaitsee vielä helmikuuhun asti John Zornin The Stone -klubi. Zorn on pitkäaikaisia suosikkejani ja olen seurannut jonkin verran myös muita hänen Tzadik-levy-yhtiönsä artisteja, joten mahdollisuutta käydä The Stonessa ei voinut ohittaa. Kävely Avenue C:lle kesti lopulta noin tunnin, ja oven takana oli saapuessamme jo pitkä jono. Mitään ennakkolippuja ei The Stonessa järjestettäville keikoille myydä, ja lähes kaikki konsertit maksavat saman 20$. Valokuvaus ja nauhoittaminen paikassa on kiellettyä, eikä tarjolla myöskään ole virvokkeita tai syötävä䗠– on vain musiikkia. Joskus yleisöä on kuulemma ollut vain viitisen henkilöä. Veteraanipäivän iltana Marc Ribot Trio kuitenkin veti paikalle enemmän ihmisiä, kuin sisälle paloturvallisuussyistä mahtui. Jos olisimme saapuneet muutaman minuutin myöhemmin, olisimme jääneet ulos keikalta. Lippumyyjä suostui poikkeuksellisesti päästämään meidät seisomapaikoille, ja meidän jälkeemme sisään pääsi enää kaksi ihmistä.

Avopuolisoni ei tällaisesta musiikista välitä. Itseäni sen sijaan ei häirinnyt edes melko kovaksi yltynyt pissahätä. Trion basisti, 82-vuotias legenda Henry Grimes, autettiin käsikynkässä varsinaisen setin jälkeen vessaan ja takaisin, mutta basson varteen päästyään välillä aggressiivinenkin avant garde tuli häneltä kuin selkärangasta. Marc Ribot kitarassa ja Chad Taylor rummuissa olivat niin ikään erinomaisia. Puolitoista tuntia meni hujauksessa. Koska New Yorkiin ei ihan tuosta vaan pääse käymään, pitäisi ehkä käydä jazz-keikoilla myös Suomessa. Ainoa vain, etten tiedä soittaako kukaan Suomessa tämänkaltaista musiikkia. Perinteinen, puhtaamman melodinen jazz ja kaikki nu-jazz tai soul-viritykset jättävät henkilökohtaisesti kylmäksi. Lisäksi The Stonen kaltainen, ennakkoliputon no bullshit -meininki osuu täydellisesti omaan pirtaan. Kävely takaisin hotellille myöhäisillan Manhattanilla oli sopiva päätös reissun kohokohdaksi nousseelle illalle.

—

Kirjoittaja on nelikymppinen, puoliautistinen olutharrastelija pääkaupunkiseudulta, joka ymmärtää oluesta vähän, mutta pitää siitä paljon. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia, myös ne muilta lainatut.