Bönthöö bönthöö: Vieraskynä: Olutmatkailua USA:n itärannikolla – Washington DC–Philadelphia, osa 4
1. osa
2. osa
3. osa
Teksti ja kuvat: kopula
Meridian Pint, 04.11.17
Lauantaina Circulator vei meidät pienen kävelymatkan päähän Meridian Pintista. Kyseessä on hieman syrjässä sijaitseva hyvämaineinen baari, jonka seutu tuo mieleen asuinlähiön. Viikolla tämäkin paikka aukeaa ärsyttävän myöhään, mistä syystä visiitti ajoitettiin brunssiajalle. Mukavan valoisa baari ainakin näin päiväsaikaan. Melko paljon ihmisiä syömässä, myös lapsiperheitä. Me keskityimme ainoina baaritiskillä oluisiin. Jossain vaiheessa oli tosin pakko tilata myös ruokaa, joka kohdallani tarkoitti runsasta ja ihan hyvätasoista annosta Huevos Rancherosia. Tähän kuului mm. mustia papuja, kananmunaa, tortillaa ja chorizoa. Paikassa on myös baari alakerrassa, mutta se olisi auennut vasta viideltä.
Olin toivonut pääseväni reissun aikana maistamaan pennsylvanialaisen Bullfrogin oluita, ja Meridian Pintissa niitä osui hanassa kohdalle kaksin kappalein. Jostain syytä oletin Green Peach Fuzzin olevan sour, mutta IPAksi se oli merkitty. Kepoinen runko, varmaan paljon vehnää tai kauraa. Persikkaa, turhan mehumaista eikä katkeruutta ollut lainkaan. Baarimikon mukaan heillä oli ollut kyseinen tynnyri odottamassa jo jonkin aikaa, mutta ei se varsinaisesti vanhalta maistunut. Rodenbachin oluet mieleen tuonut Jong Bruin Kriek Vieux Foudre oli jonkin verran parempi: kirsikkaa, tynnyriä, etikkaa, keksisyyden vivahde, hieman liikaa hiilihappoa.
Adroit Theoryn RUM BA Tenebriksessä maistuivat rommin lisäksi rusina/luumu/viikuna sekä toffee ja mämmi. Suutuntuma jäi kuitenkin aivan liian kepoiseksi, ja olut kokonaisuudessaan yksipuoliseksi. Mittavan hanalistan vuoksi yritin aluksi vältellä matkakumppanin tilaaman suuren The Bruery -pullon maistelua, mutta Autumn Maple oli itse asiassa oikein herkullinen ja helposti juotava olut. Rusinaa ja taatelia, kuivaa englantilaista toffeisuutta, suutuntumassa aavistus hiilihappoista mineraalisuutta. Aslinin Triple Orange Starfish puolestaan lukeutui koko matkan parhaisiin DIPA-oluisiin. Appelsiinia, ananasta, mangoa, vehnäisyyttä. Korkeasta 12% alkoholista huolimatta liiallinen makeus ja väkevyys oli tässä hyvin vältetty. Jonkin verran katkeruutta varsin tasapainoisessa kokonaisuudessa.
3 Starsin The Devil is Listening oli aivan liian hillityn makuinen, kevyt ja katkeroton IPA tehdäkseen mitään vaikutusta. Lost Rhinon 2200 LBS of Sinissa oli ainakin cola-maisuutta ja luumua, ihan ok. Moonlight Meaderyn Hidden Moon oli lähtökohtaisesti mielenkiintoinen Braggot, imperial stoutin ja meadin yhdistelmä. Suklaa, lakritsi ja paahde veivät pidemmän korren ja hunaja jäi aika pieneen rooliin.
Baarimikon mielestä olimme tässä vaiheessa maistelleet jo koko hanalistan läpi, vaikka todellisuudessa hän liioitteli usealla oluella. Joka tapauksessa saimme laskussa muutaman oluen hyvityksenä ilmaiseksi. Yleisvaikutelma Meridian Pintista jäi ehdottomasti positiiviseksi. Henkilökunta ainakaan tässä yläkerrassa ei ehkä tosin ollut kaikkein parhaiten perillä oluista: esim. pyytäessäni katkeraa IPAa toinen baarimikoista tarjosi jotain Double Dry Hopped -olutta, koska siinä olisi paljon humalaa.
Sunnuntai oli ajateltu välipäiväksi oluista, sillä ohjelmassa oli käynti ilmaisessa Smithsonian’s National Zoossa. Pandat olivat söpöjä ja kyllähän tuolla muutenkin taas tallusteli useita tunteja pienessä tihkusateessakin. Minulle jäi vaikutelma, että eläinten tilat olivat yleensä ottaen hieman suurempia kuin Chicagon eläintarhassa, eikä kohdalle osunut yhtä apaattista tapausta kuin rinkiä kiertänyt leijona aikoinaan Chicagossa.
Koska Meridian Pintin jonkinlainen sisarravintola Smoke & Barrel sijaitsee lähellä eläintarhaa, päätimme kuitenkin hoitaa päivän ruokailun siellä ja nauttia samalla yhden oluen. Ulkoisesti tyylikkäässä Smoke & Barrelissa oli aivan jäätävä häly kovalla volyymilla soitetun musiikin sekä isojen ja äänekkäiden seurueiden takia. En meinannut millään saada selvää, mitä tarjoilija sanoi. Classic Barbeque Sandwhich oli viereisen pöydän vanhemman parin mielestä parasta ikinä, ja hyvää se olikin. Sain leivälle eri lisukkeen kuin olin pyytänyt, mutta jätin tällä kertaa mainitsematta asiasta, koska en halunnut hyvitystä laskuun, enkä myöskään olisi jaksanut odottaa lisukkeen vaihtamista. Ruokajuomaksi valittu Devils Backbonen Vienna oli surkean mitäänsanomaton peruslager.
Periaatteessa voisin antaa paikalle varovaisen suosituksen ruoan puolesta, mutta meteli paikassa oli niin kova, että tuskin itse astuisin sinne uudestaan. Hanalistassa oli jonkin verran yhteneväisyyttä Meridian Pintin kanssa, joka kyllä paikkana oli huomattavasti miellyttävämpi.
Hotellille palattuamme join vielä pari Craft Beer Cellarista ostettua Jackie O’n olutta, jotka molemmat jäivät selkeiksi pettymyksiksi.
Bluejacket, 06.11.17
Maanantaina taas Circulatorin kyytiin, vaihto Union Stationilla (maksoi toisen dollarin) ja alas Navy Yardille Bluejacketin panimoravintolaan. Navy Yardilla olisi lauantaina ollut joku Washington Beer Festivalkin melko kiinnostavin osallistujin, mutta tapahtuma tuli bongattua liian myöhään, vasta lauantain aamutelevisiosta nopeana mainintana. Suuremmin ei sen missaaminen jäänyt harmittamaan, koska olen ehdottomasti enemmän baari- kuin festivaali-ihmisiä, eikä osallistujalistalla sentään ollut mitään aivan poikkeuksellista.
Bluejacketin panimoravintola sijaitsee suuressa, valoisassa hallirakennuksessa. Ravintolan viereisessä tilassa on pullokauppa. Kaikki pullot kaupassa olivat etikettöminä hyllyillä tiskin takana, vain kaulassa roikkui pahvinen nimikyltti. Baarityöntekijä ravintolassa oli ehkä osaksi vähäisen asiakasmäärän ansiosta innokkaampi jutustelemaan kanssamme kuin useimmissa aiemmissa Washington DC:n paikoissa. Ihmettelin hänelle mm. Dupont Circlen pullokaupan valikoimaa. Hänen mukaansa DC:ssä oli siinä suhteessa liberaali alkoholilaki, ettei ilmeisesti ollut juurikaan väliä, mistä pullokauppa oluensa sai – kun ne oli saatu tuoduksi Washington DC:hen, niitä oli luvallista myös myydä kaupassa.
TIlasimme molemmat lounaaksi lohta, joka tullessaan oli sisältä selkeästi kypsymätöntä. Samanlainen kokemus oli edellisellä reissulla tullut vastaan Row 34:ssä Bostonissa. Suomessa en ole tällaiseen törmännyt, joten neuroottisuuttani tiedustelin nyt, oliko kala tarkoituksella jätetty niin punaiseksi. Kuulemma lohi oli tarkoituksella medium, eli mitä ilmeisimmin kyseessä on yleisempikin amerikkalainen tapa tarjoilla lohta. No, kieltämättä annos oli kaikin puolin hyvä, ja varmasti parempi kuin jos lohi olisi päästetty kuivahtamaan.
Bluejacketin oluet olivat hyvätasoisia. Baarimikon suosittelema IPA-tyylin edustaja Lost Weekend, jonkinlainen lippulaivatuote kai, jäi vielä hieman puolitiehen katkeruuden puuttuessa. Hieman hiivaisaa, jopa sahtimainen ulkonäkö. Tuoksussa raikasta Citraa. Kiivimäistä, mehumaistakin, muttei— NEIPA-tyylisesti. Slingshot sen sijaan oli hanasta oikein mainio pilsner, ruohoa ja katkeruutta, erittäin kuivaa. Kotiin rahdattu pullollinen tätä jäi hieman vaisummaksi liiallisen sitruksisen hedelmäisyytensä vuoksi – tämä elementti oli hanaversiossa selvästi hillitympi.
Bourbon BA Double Mexican Radio oli suorastaan Bourbon-oluiden parhaimmistoa. Hienovaraista salmiakkia, vähän vaniljaa, muttei leimallisen bourbonmaisesti, suklaata ja mausteisuutta. Pieni mukava polte, joka baarimikon mukaan tuli enemmän alkoholista kuin chilistä, toisin kuin itse arvelin. Tynnyrikypsytetyksi olueksi runko oli keskimääräistä tuhdimpi, vaikka ainahan tynnyri tuntuu suutuntumaa hieman ohentavan. Viimeisenä maistettu Anacostia Delta oli vain 4,7% saison; aprikoosinen ja miellyttävän kuiva, samalla kuitenkin turhan kevyt ja hieman yhdentekevä.
Bluejacketin jälkeen kävimme Kongressin kirjaston Thomas Jefferson -rakennuksessa katselemassa mm. Jeffersonin omaa, usean tuhannen niteen kokoelmaa. Kuuluihan siihen kaikenlaista mielekiintoista Spinozan Operasta Adam Smithiin. Selailemaan näitä yli 200 vuotta vanhoja kirjoja ei tietenkään päässyt. Ihan näyttävä rakennus, vaikka lukusaliakin pääsi ihailemaan vain pikaisesti näköalatasanteelta. Ilmeisesti kokoelma on vain tutkimuskäytössä.
Kävelimme vielä takaisin Churchkeyhin lähes pakolliselle juustolautaselle ja muutamalle oluelle. Aslinin Double Dry-Hopped Vapid ei yltänyt Triple Orange Starfishin tasolle makeutensa vuoksi. Mausta löytyi ainakin ananasta ja mangoa, rungosta kauraa. Pullosta jaoimme Firestone Walkerin kehutun Stickee Monkeen. Rusinaa, marjoja, lievää punaviiniä, toffeeta. Alkoholi oli hyvin piilossa, mutta ei tämä olut minuun tehnyt erityistä vaikutusta. Juustolautasella taisi olla lähinnä eurooppalaisia juustoja ja se jäi varsin vaatimattomaksi esitykseksi. En voi sanoa, että Churchkey tai Sovereign olisivat kumpikaan vakuuttaneet ruokapaikkoina. Etenkin ensin mainittu on itsestään selvä kohde jokaiselle kaupunkiin osuvalle olutmatkailijalle, mutta pienet puutteet ruoan tasossa sekä liiallinen hämyisyys ja tunnelmallisuuteen panostaminen valon ja rauhan kustannuksella verottavat molempien paikkojen pisteitä. Kokonaisuutena Washington DC on silti jo nyt asiallinen olutmatkakohde, ja uskon sen vielä parantuvan tulevaisuudessa.
Viime kesän olutfestivaaleilla Suomessa minua peloteltiin kauhujutuilla Washington DC:n turvattomuudesta. Me koimme olomme koko ajan turvalliseksi. Toisaalta olimme liikkeellä enimmäkseen valoisaan aikaan, emmekä kertaakaan kovin myöhään illalla.— Ehkä ainakaan Right Properin seudulla en yksin välttämättä haluaisi pyöriä pimeällä.
—
Kirjoittaja on nelikymppinen, puoliautistinen olutharrastelija pääkaupunkiseudulta, joka ymmärtää oluesta vähän, mutta pitää siitä paljon. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia, myös ne muilta lainatut.
—
—
—
—
—
—
—
