Olutkoira: Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2
Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.
Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.
Muut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.
Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.
Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.
Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.
Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.
Useimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?
Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.
