Olutkoira: Tähän on tultu: Chimayn olutta konjakkitynnyristä

Tilasin netistä ennakkotoimituksena Good Beer Guide to Belgium -olutoppaan uusimman painoksen. Sitä lukiessani olen pohtinut jälleen enemmänkin suhdettani monenmoisiin pitkän linjan belgialaisiin oluihin. (Lupaan/uhkaan jatkaa myöhemmässä postauksessa oppaan tarkempaa esittelyä, mutta nyt ensin pari poimintaa.)

Kuten kaikki tietävät, legendaarisimpiin belgialaisiin kuuluvat trappistiluostarien munkkioluet. Äkkiä voisi ajatella, että nämä oluet myös pysyisivät helposti asiantuntijoiden ikisuosikkeina, mutta kaikissa tapauksissa näin ei ole ollut. Erityisesti yksi trappistipanimo on saanut GBGB-oppaan tekijöiltä vuosien varrella myös armotonta satikutia.

Tuo luostari on Chimay. Vielä vuoden 1998 painoksessa Tim Webb luonnehti sinikorkkista Chimaytä aution saaren olueksi, joka osoitti munkkiveljestön olevan oluenpanijoina ”hätkähdyttävän vakavissaan”. Täydet viisi tähteä säestivät sinisen arviota, ja miedommat punainen ja valkoinen Chimay saivat myös hyvin positiiviset neljän tähden tuomiot.

Jo neljä vuotta myöhemmässä painoksessa sininen Chimay oli Webbin mukaan ”enää pastissi entisestä itsestään”. Jos siniselle sentään myönnettiin tuolloin vielä kolme ja puoli tähteä, kitkerän pahvisiksi haukutut valkoinen ja punainen saivat tyytyä kahteen ja puoleen. Joistakin Chimayn resepteistä kolmannes oli vuoden 2002 oppaan mukaan vehnätärkkelystä ja kandisokeria. ”Sisäpiiriläiset kertovat, että panimon strategioista päättävät nykyään kirjanpitäjät”, Webb spekuloi.

Chimay on ollut – ehkä Westmallen rinnalla – trappistipanimoista aina kaupallisesti orientoituneimpia. Lähestymistapa on ollut etenkin sulkeutuneeseen Westvletereniin nähden jokseenkin päinvastainen. Yhtä lailla Belgian isot kaupungit kuin pienimmätkin kylät ovat olleet jo vuosikymmenten ajan pullollaan baareja, joissa hyvän kotimaisen perinneoluen asiaa on ajanut – milloin yksinään, milloin jonkun Hoegaardenin tai Rodenbachin ohella – trappistiolut Chimaystä.

Tälläkin on oma arvonsa. Luostarioluilla on ollut tärkeä rooli hyvän belgialaisen oluen säilymisessä ja uudessa nousussa, joka vielä 30 vuotta sitten näytti kaikkea muuta kuin todennäköiseltä. Silti Chimay on myös ilmeisesti pelannut välillä hieman arveluttavilla korteilla, kun sen on pitänyt tehdä strategisia linjanvetoja. Onko parempi tuottaa laadukasta mutta rajallisesti saatavaa olutta, vai levittäytyä kaikkialle Belgiaan ja muille mantereille, jos se merkitsee mahdollisesti laadusta tinkimistä?

155 vuotta vanha trappistiluostari joutuu mukautumaan

Hauskaa on nyt sitten tätä taustaa vasten huomata, että uusimmassa, tänä keväänä ilmestyneessä Good Beer Guide to Belgium -painoksessa Chimay on jälleen nostanut tähtensä pitkän kujanjuoksun jälkeen turvalliseen neljään tähteen sinisen oluensa osalta. Isommissa 0,75 ja 1,5 l pulloissa sininen luokitellaan jopa 4—½ tähden olueksi. Myös valkoinen Chimay on nyt jälleen neljän tähden olut ja punainen kolmen ja puolen.

Chimay on ilmeisesti tehnyt jotain havaittuaan, että kaikki eivät enää 2000-luvulla ole olleet yhtä innoissaan luostarin panimotuotteista kuin aina ennen. Mahdotonta sanoa, onko Tim Webbin olutoppailla ollut jokin konkreettinen rooli tässä belgialaisen luostarin suunnanmuutoksessa. Ehkä onkin: näitä oppaita kyllä luetaan Belgiassa. Trappistipanimot eivät silti ole muuten olleet perinteisesti kaikkein läpinäkyvimpiä panimoita, mitä tulee valmistusmenetelmiin tai käytettyihin raaka-aineisiin.

Aikaansa seuraavalle trappistiluostarille ei tänä päivänä ehkä riitä edes se, että tuotteen laadusta pidetään mahdollisimman hyvää huolta. Chimay on nimittäin käynnistänyt myös muodikkaan tynnyrikypsytysohjelman. Vuosien 2015–2018 sinisiä ison pullon oluita (Grande Réserve) on nimittäin kypsytelty nyt milloin minkäkin laisissa tynnyreissä, eri puulajeista tehdyissä ja konjakki, viski- ja rommitynnyreinä toimineissa.

Näistä on nyt ollut sitten saatavana tietyissä Alkoissa 0,75 l pullossa vuoden 2016 konjakkitynnyriversiota, joka etiketin mukaan on ylittänyt kahden vuoden iän. Alkon mukaan oluen nimi on Chimay Grande Réserve Oak Aged Cognac Edition 2016, vaikka näin ei pullossa luekaan ja Ratebeerin mukaan tuon vuoden ”konjakkipainoksia” on neljä batchiä. Jos eri erät luetaan siis eri oluiksi, ihan varma en nyt ole, mitä niistä maistelen, ehkä numero kakkosta.

Yllätys maistaessa on, että tästä ei tule vahvasti mieleen konjakilla tai muullakaan väkevällä alkoholijuomalla kyllästettyjen tynnyrien maku. Päinvastoin läheisin assosiaationi on se, kun testasin Antwerpenin Kulminator-baarissa vuoden 1994 sinistä Chimay-olutta noin 15 vuoden kellaroinnin jälkeen ehkä vuonna 2008–2009.

Tuoreen sinisen Chimayn rapsakka humalointi sekä hiukan viinainen ja mausteisen hiivainen voimakkuus olivat haihtuneet säilytyksen myötä pois. Varsinkin kun tuore Chimay ei tuolloin viime vuosikymmenellä ollut ihan parhaimmillaan, ajattelin vuoden 1994 olutta maistaessani, että tällaista Chimayn siis pitäisi olla.

Tosiaan sama pehmeys ja tyylikkyys on nyt mukana Grande Réserven konjakkitynnyriversiossa, oli se sitten mitä erää tahansa. Tuoksu on yllättäen melkein olematon ja ikääntyneen lempeä makukin on aluksi lähes pliisu. Onko tämä todella 10,5 % vahvuinen olut, puolitoista pinnaa vahvempi kuin normaali Grande Réserve? Harmi että sitä ei nyt ole rinnalla vertailukohtana.

Vähitellen elegantti Chimayn maku hiipii kyllä mukaan, mutta koskaan en varmasti ole maistanut viinatynnyrissä säilytettyä olutta, jossa tynnyrin vaikutus lopputulokseen olisi näin hienovarainen. Jos tälle oluelle pitäisi antaa pisteitä, olisiko niitä miinustettava siitä, että kypsytyksen merkitystä on vaikea havaita? Toisaalta, trappistioluen ystävänä arvostan, että itse olut maistuu kuitenkin lopulta mielestäni enemmän kuin tynnyri. Tämähän ei ole aina puussa kypsyneiden oluiden kohdalla itsestään selvää.

Ensimmäinen reaktioni Chimayn tynnyrikypsytysohjelmaan ehkä alun perin olikin jotakin sitä luokkaa, että eikö edes hyvä trappistiolut kelpaa sellaisenaan – pitääkö kaikkeen liuottaa vahvemman viinan makua, että hipsterit innostuvat? Tähänkö on tultu? Olin vähällä jättää väliin. Nyt maistettuani kuitenkin totean, että tynnyrikäsittely on tehnyt ihan hyvää yhdelle Belgian kruununjalokivistä. Ehkä Chimayn kannattaa jatkaakin näitä kokeiluja, kunhan pitää vastakin mielessään sen maun, joka nosti luostarin yhdeksi olutmaailman suurista nimistä.