Suomalaista muinaishumalaa ei tarvitse kaukaa hakea!

Yksi tunnetuimmista suomalaisista muinaishumalista, mitä oluentekoon on jo käytetty, on espoolaisen Talomuseo Glimsin pihalta löydetty humala.

Museo on osa Espoon kaupunginmuseota ja idea museon humalan käyttämisestä oluessa tuli museon koordinaattorilta Katarina Salmelaiselta, jonka mukaan kantaa tutkittiin Lukellakin. Erikoista on, että Glims-humalassa on piirteitä balttilaisista humalalajikkeista, ja Salmelainen kertookin, että mahdollisesti humala on joutunut Suomeen jo hansakaupan peruina, sillä Espoo sijaitsi silloin suuren ja mahtavan keskiaikaisen suurkaupungin Räävelin (nyk. Tallinna) läheisyydessä. Humalalajikkeen esi-isä on näin voitu tuoda Suomeen silloin.

Humala käydään itse keräämässä ja lisätään olueen saman päivän aikana keräämisestä eli nk. tuorehumalointina (englanniksi wet hopping). Näin aromi on täysin erilainen kuin perinteisessä humaloinnissa, jossa humalakävyt kuivataan ennen käyttöä. Fat Lizardilla projektia johtanut Tuomas Koskipää kuvailee Glims-oluen aromia miedoksi ja hieman maamaiseksi. Itse olut on Koskipään mukaan hyperpaikallinen, koska nyt kaikki oluen raaka-aineet tulevat läheltä. Sekä Salmelainen että Koskipää näkevät Glims-oluen jatkumona espoolaiselle oluenteolle, onhan Glimsin maatilalla sijainnut kestikievari ja sen osana panimo jo keskiajalla, ja nyt hieman samantyyppistä olutta on taas saatavissa syksyllä, humalan sadonkorjuun aikaan.

Humala

Humala (Humulus lupulus) on monivuotinen hampunsukuinen köynnöskasvi, josta olueen käytetään vain hedelmöimättömät emikukat. Humalassa katkeruutta ja aromia antavat sen kävyissä olevien keltaisten lupiinirakkuloiden sisältämät yhdisteet, jotka näkyvät humalan emikävyssä keltaisena ”pölynä”. Samat yhdisteet lisäävät oluen säilyvyyttä. Humalakasvi on monivuotinen köynnös, joka voi kasvaa kahdeksan metrin korkuiseksi yhdessä vuodessa. Kun humala on kasvanut tietyn korkuiseksi ja saanut riittävästi auringonvaloa, se alkaa kukkia. Nämä kukat muuttuvat humalan kävyiksi. Ennen kuin humalaa voidaan käyttää oluessa, käyttöön tulevat emikukat kuivataan yleensä kokonaisina kukintoina tai niistä puristetaan tiukkoja pellettejä. Humalan lupuloni sisältää useita luonnollisia aineita kuten eteerisiä öljyjä, hartseja ja parkkiaineita. Alfahapot ja eteeriset öljyt ovat erityisen tärkeitä oluen valmistuksessa. Näiden ainesosien pitoisuudet riippuvat humalalajikkeesta, kasvualueesta (terroir) ja kunkin kasvukauden sääolosuhteista. Oluenteossa voidaan käyttää useampaa tai vain yhtä humalalajiketta halutun aromin aikaansaamiseksi.

Vanhimmat humalan viljelylähteet ovat Etelä-Saksassa, jossa humalaa oletetaan kasvatetun jo vuonna 736 lähellä Geisenfeldiä Hallertaun alueella – tämä aluehan on vieläkin maailman laajin humalankasvatusalue. Humalaa on käytetty oluen mausteena vasta noin 800-luvulta lähtien. Sen käyttö yleistyi, koska humala auttoi olutta säilymään. Humala vakiinnutti asemansa Baijerin alueella säädetyssä 1516 Reinheitsgebotissa eli puhtauslaissa, joka silloin sääti, että oluen valmistuksen tulisi käyttää vain vettä, mallasta ja humalaa.

Teksti ja kuva: Anikó Lehtinen

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 2/2022.