Tuopillinen: Perinneruokaparitus – Kalakeitto Redux

Toukokuun kansallisruokafinalisti on kalakeitto. Tuhansien järvien maassa kalasta luonnollisesti on suoritettu monen näköistä ja monenmoisesta kalasta tehtyä keittoa ihmissuvun pohjattomaan nieluun vuosisatojen ajan.

Se oli myös ensimmäinen ruoka mistä tein tämmöisen perinneruokaparitusjutun reilu pari vuotta sitten. Ellei homman innoittanutta kalakukkoa lasketa. Kuten hernekeiton kanssa, täydelleen uuden postauksen tekeminen olisi typerää. Sen sijaan kokeilen vain edellisen linjoilla paria uutta kokelasta.

Viimeksi tein aika hifistelykeiton siiasta, jossa kalanpalojen sisälämmöt mitattiin sun muuta. Käytin muuten periaatteessa samaa Jouni Toivasen ohjetta nytkin, mutta budjettiversiona räpsäisin keiton kasaan pakastekalasta (seitifileestä), valmiista kalaliemestä ja ilman lämpömittareiden kanssa pelaamista. Nyt siellä on puolet kansan kalamiehistä uistin ojossa tulossa ruudun läpi, mutta hei, joskus se on tämmöstä. Arkinen pikakalakeitto lienee maan tavanomaisin kalakeiton muoto, ehkä se kelpaa tekosyyksi.

Malmgårdin Blond Ale oli edelliskerran ehdokkaista paras. Vaaleasta väristä oli turha lähteä mihinkään, mutta mietin vähän luonteikkaampaa belgiä. Hakaniemen Alkossa katse harhaili aikansa, eikä vaaleiden belgityylisten valikoima säväyttänyt. Lopulta käsi tarttui Orvaliin. Tämän oluiden kuningattaren olen erinomaiseksi ja uskomattoman monipuoliseksi ruokaolueksi useita kertoja todennut, joten kokeillaanpa kalakeitolle.

Koska haluan etenkin näihin juhlavuoden parituskokeiluihin käyttää ensisijassa vain kotimaisia oluita, olin jo pahasti synnin teillä belgialaisen luostarioluen kanssa. Olin vasta edellisviikolla yllättynyt Hiiden Lempo-oluen erinomaisuudesta kalasalaatin äärellä, joten nappasin sen tähän. Kyseessähän on siis uudehko 2,8%(!) gose-henkinen appelsiininkuorella ja suolalla maustettu iisisti hapan olut.

Yksi maailman ylistetyimmistä belgialaisista trappistiklassikoista vastaan jyväskyläläinen ykkösolut?— — 

Lähtöasetelma vaikuttaa perin reilulta.

Mitäpä tästä sitten kuin keittoa naamaan.

Orval on vähemmän yllättäen hyvää. Oluen hedelmäisyys korostuu keiton kanssa roimasti ja sen vinkeämmät ominaisuudet jäävät sivuvivahteeksi. Ei voi sanoa oluen huononevan tai paranevan, mutta vähän erilainen siitä tulee. Poriseva hiilihappoisuus on halpiskeitolle vähän liikaakin, kaipaisi rasvaisempaa kalaa. Muutenkin Orval on aivan rajoilla, ettei se aja keiton yli. Kokemus on kuitenkin vahvasti positiivinen, joten tuskinpa tämän kanssa pettymään joutuu.

Lempo sitten. Hedelmä korostuu tässäkin ja olut on sen verran mieto, ettei sillä ole vaaraa ajaa ruuan yli. Happamuus puree sopivasti ja korostuneen hedelmän kanssa siitä jää jälkimakuun nopea ufokarkkinen säväys, joka yllättäen toimii. Ja lopuksi suu kuitenkin puhdistuu kuin raikkaalla lagerilla. Kun olutta juo siinä sivussa ruuan kanssa sen kummemmin miettimättä, maut välähtelevät jotenkin ailahtelevaisesti sen mukaan missä vaiheessa ruokapalojen välillä olutta suuhunsa laittaa. Lopputuloksena kuitenkin on myönnettävä, että tämmöisen vähärasvaisemmasta kalasta tehdyn keiton kanssa Lempo on parempi kuin Orval*. Se siitä reiluudesta.

*Hiidellä sitten kiitos kirjoittakaa Tuopillinen.fi oikein jos siteeratte nuo lauseen viisi viimeistä sanaa ilman kontekstia. 🙂

aikakausilehti