Tuurijuopon Toilailuja: Pelkoa ja inhoa Helsinki Beer Festivaaleilla

Me oltiin jossain Olarin panimon tiskin kohdalla kun olut alkoi käymään päähän. Muistan sanoneeni jotain tyyliin ”Päässä alkaa vähän heittää, ehkä mun pitäisi ottaa seuraavaksi vettä”, kunnes yhtäkkiä kuulin kauhean metelin ympärilläni joka täytti koko Kaapelitehtaan. ”Herranjumala, ketä nämä kaikki eläimet ovat!”

Ja yhtäkkiä oli taas hiirenhiljaista. Asianajajani oli ottanut paidan päältään kaadettuaan oluensa rinnuksilleen ja kysyi mitä minä taas huudan. ”Ei mitään”, sanoin varovasti, ”ehkä meidän kannattaisi mennä istumaan.” Päätin olla huomauttamatta ympäröivistä humalaisista eläimistä, ehkä on parempi jos hän ei tiedä niistä.

Asianajajani huomasi tuon yksinäisen pojankoltiaisen valitettavasti ennen minua. ”Mennään istumaan tuonne!” ja ennen kuin ehdin väittää vastaan hän istui jo vastapäätä tuota viatonta nuorukaista. ”Jumaleissön!” hän tokaisi, ”en olekaan ennen ryypännyt ammattilaisten kanssa!” ”Niinkö? Ehkä on sitten jo korkea aika”, vastasin istuessani pöytään.

”Me ollaan sun ystäviä”, asianajajani tokaisi, ”me ei olla niin kuin muut.” Kirosin hänet hiljaa mielessäni alimpaan helvettiin ja käskin jättämään nuo jutut pois tai kuppaisin hänet. Onneksi hän näytti ymmärtävän ja Kaapelitehtaan melu oli niin suuri että nuorukainen tuskin kuuli mitä puhuimme. Vai kuuliko hän?

Kuinka kauan pystyisimme jatkamaan tätä? Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin jompikumpi meistä alkaisi kertomaan jotain päätöntä tarinaa humalahakuisilta ammattilaisvuosiltamme? Mitä hän siitä ajattelisi? Sitäpaitsi tämä sama, kolkko tehdashalli on Ismo Junnin viimeinen asuinsija ja jos hän tekisi saman, synkän kytköksen asianajajani kertoessa jotain sekavaa tarinaa – mitä sitten tapahtuu? Pitääkö meidän viedä hänet saunan taakse ennen kuin hän pääsee kertomaan meistä noille korruptoituneille keskusrikospoliisin natseille?

Sanoinko tuon kaiken ääneen? Vai kuvittelenko vain?

Ajattelin, että ehkä on parempi selittää kaikki perinpohjin jotta hän rauhoittuisi ja kävin istumaan toiselle puolelle pöytää ihaillen samalla hänen kaljalasin muotoja.

”KUULETKO MINUA?” huusin hänen korvaansa ja hento nyökkäys vahvisti asian. ”Hyvä juttu”, selitin innoissani, ”koska sinun pitää ymmärtää että tulimme tänne Helsinki Beer Festivaaleille etsimään Suomalaista Unelmaa. Olemme juoneet tilit tyhjiksi koska se on ainoa tapa saavuttaa Unelma. Ymmärrätkö?” Hän nyökkäsi taas, mutta näin pelon hänen katseessaan.

”Haluan vaan, että sulla on tarvittavat taustatiedot tästä kaikesta”, selitin hieman konsonanttipainotteisesti, ”koska meidän tehtävä on hieman pahaenteinen. Perkele, mä ihan unohdin tän bissen. Haluutko maistaa?” Poika pudisteli päätään. ”Entäs vähän hapanolutta?” kysyin. ”Mitä?” ”Okei, unohda se. ”

”Eli juttu on näin: me oltiin 24 tuntia sitten Panemassa – loosissa tietenkin – kun tämä vertikaalisesti rajoittunut tarjoilija tuli tuomaan soivaa puhelinta: ”Hei oliks tää sun kännykkä? Etsä oottanut jotain tärkeää puhelua?” Meinasin kaatua tuoliltani ottaessani pitkän hörpyn oluestani ja nauroin: ”Ja tiedätsä mitä? Se tarjoilija oli oikeassa – olin odottanut puhelua, mutta en vain tiennyt kenelle se oli tarkoitettu!” Pojan ilme oli täynnä hämmennystä ja pelkoa.

Jatkoin sössöttämistäni: ”Sun pitää ymmärtää, että tämä mies vastapäätä on asianajajani! Hän ei ole mikään irtolainen, jonka löysin Piritorilta. Hitto, katso häntä: hän ei ehkä näytä samalta kuin sinä ja minä koska hän on ulkomaalainen – Kouvolasta, jos en erehdy. Mutta ei sen väliä! Et kait sinä ole ennakkoluuloinen?” ”No en hitossa!” nuorukainen takelteli. ”Niin ajattelinkin”, sanoin, ”koska riippumatta hänen Kouvolalaisuudestaan tämä mies on minulle hyvin arvokas!” Vilkaisin asianajajaani, mutta hänen toinen silmänsä katsoi päin vittua ja toinen mitä vittua.

Iskin nyrkilläni pöytään: ”Jumalauta, tämä on tärkeää! Tämä tarina on totta!” Asianajajani valahti valkeaksi: ”Älä nyt saatana kaada näitä kaljoja!” Nuorukainen oli valmis juoksemaan pois, mutta jokin pelon ja kauhun herkkä tasapaino pakotti hänet syvemmälle tuoliin.

Fiilis alkoi käydä ikäväksi, mutta miksi? Olin ymmälläni ja humalassa: eikö tässä pöydässä enää kommunikoitu? Olimmeko vajonneet muiden eläinten tasolle?

Sillä tämä tarina on totta, olen varma siitä. Ja on tärkeää, että saan selitettyä matkamme tarkoituksen tuolle nuorukaiselle.

Muistaakseni olimme Panemassa ja lopetettuani tuon puhelun käännyin asianajaani päin: ”Se oli Olutpostista, he haluavat että menen Kaapelitehtaalle raportoimaan olutfestareista.” ”Jeesus perkele!” asianajajani huudahti, ”koko kuvio alkaa käymään selväksi. Tulet tarvitsemaan vielä paljon lainopillisia neuvoja ja ensimmäinen niistä on se, että vältät goseja kuin ruttoa.”

”Kuulostaa järkevältä”, sanoin, ”jos tälläiseen hommaan ryhtyy tarvitaan asianmukaiset varusteet ja paljon valuuttaa. Soitan Espoosta käteistä.”

mainos