Vieraskynä: Unohtumattomin olutkokemukseni

Moniin elämäni aikani juotuihin oluisiin liittyy muistoja. Joskus pääosassa on itse juoma, useimmin kuitenkin tilanne tai paikka, jossa olutta on tullut nautittua. Uskomattomimmasta kokemuksesta on vierähtänyt jo aikaa, mutta puistattava vierailu puolalaiseen olutpubiin säilyy muistin lokeroissa ikuisesti, luulen.

Vuosituhannen vaihteen alla rakas Finnairimme täytti 75 vuotta. Juhlan kunniaksi yhtiö myi rajallisen määrän lentoja eurooppalaisiin pääkaupunkeihin, silloiseen maailmanaikaan naurettavan halvoiksi laskettavilla hinnoilla. Hurahdin työkaverin esimerkin perässä itsekin ostohuumaan ja ostaa rätkäytin kaksi menopaluuta Varsovaan. Esittelin ex tempore hankittuja lippuja kotona tohkeissani ja erilaisin sanakääntein, kuten ”…päätin järjestää meille erilaiset uuden vuoden bileet” ja ”…eksoottisessa Varsovassahan me emme ole vielä koskaan käyneetkään.” Puoliso ei suoranaisesti hyppinyt kattoon riemusta, mutta päätimme kuitenkin lähteä reissuun.

Saavuimme iltapäivällä uudenvuoden aattona Puolan pääkaupunkiin. Tallustellessamme kohti majapaikkaamme alkoi keskustassa pyryttää lunta. Varsovan hotellit olivat tuohon aikaan mielestämme järjettömän kalliita ja olinkin onnistunut järjestämään meille huoneen yksityismajoituksesta puolalaisen naisen kotona. Vaatimatonta, mutta halpaa ja vain muutaman korttelin päässä keskustan maamerkistä, monumentaalisesta Stalinin hampaasta. Pienten nokosten jälkeen olikin jo nälkä ja päätimme lähteä etsimään syötävää. Tehtävä osoittautui enemmän kuin haastavaksi.

Oluttuoppi

Uuden vuoden juhlintaan Varsovassa kuuluu runsaan ravintolaillallisen nauttiminen ystävien seurassa ja tästä ilosta paikalliset ovat valmiita maksamaan paljon. Lumipyryssä katuja tunnin verran mittailtuamme selvisi, että kaikki keskustan ravintolat olivat myyneet asiakaspaikkansa viimeistä myöten ennakkoon ja mikä pahinta, ne olivat ennen puoltayötä edeltävää työntäyteistä ruuhkahuippua kaikki laittamassa oviaan muutamaksi tunniksi kiinni. Vatsamme murisivat epätoivoisina.

Löysimme lopulta paikallista ruokaa tarjoavan vaatimattoman ravintolan, jonka kokki suostui säälistä valmistamaan meille jotain, ennen ovien sulkemista. Kello oli kuusi, meillä oli räntäsateen kastelemat vaatteet ja huutava nälkä. Tunnelma oli surkea. Kun ensimmäinen ruokalaji, puolalainen borstch-keitto, saapui keittiöstä, alkoi puolison silmistä valua spontaanisti kyyneliä. Lautasella oli pelkkää punajuurilientä, jossa killui muutamia sormenpään kokoisia taikinamykyjä. Tunsin itseni idiootiksi. Näin eksoottista illanviettoa Itä- Euroopassa en ollut suunnitellut.

No, oikeastaan mitään sen kummempia suunnitelmiahan ei oltu tehtykään. Masentavaa alkukeittoa seurasi onneksi vähän tukevampia ruokalajeja ja saimme taas koottua itsemme. Päätimme ottaa vuodenvaihteen vastaan upeassa vanhassa keskustassa, jonka talot on aikanaan jälleenrakennettu toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä alkuperäiseen asuunsa. Luvassa oli myös hieno ilotulitus, paikallisten mukaan.

Ruokalevon jälkeen alkoi tehdä mieli paikallista olutta. Vanhan kaupungin kortteleita kiertäessä törmäsimme jälleen – yllätys yllätys – täpötäysiin pubeihin. Kaksi jakkaraa järjestyi lopulta meluisan kellariravintolan baaritiskiltä. Ensimmäisiä Zywiecejä laseihin kaataessamme alkoi alkuillan harhailu lumisateessa jo vähän naurattaa.

Puolalaiset panimot käyttävät oluisiinsa kuulemma paikallisia humalalajikkeita ja kyllä silloiset isot merkit, mm. Zywiec ja Tyskie maistuivatkin lagereiksi ihan omanlaisiltaan. Olutlasia ajatuksissani pyöritellessäni havahduin kuitenkin hetken kuluttua näytelmään, jota esitettiin tiskin toisella puolen, vain metrin puolentoista päässä meistä. Nykäisin vaimoa hihasta ja kuiskaten kehotin seuraamaan, mitä parikymppiset tarjoilijatytöt puuhasivat.

Pubi oli suositulla turistialueella ja päättelin, että henkilökunnan kiireavuksi oli värvätty paikallisia nuoria. Hanaolutta kannettiin pöytiin urakalla, prikka toisensa jälkeen. Karmeaa oli kuitenkin seurata, mitä tapahtui pöydistä takaisin tuoduille tyhjille ja puolityhjille tuopeille. Niistä kaadettiin silmiemme edessä kaikki jämät uuteen tuoppiin ja laskettiin hanasta päälle lisää olutta sen verran, että tuopin saattoi myydä taas täytenä eteenpäin. Puistatti ajatellakin, mitä kaikkia keuhkotauteja ja muita yhteisiä basiliskoja pubin asiakkaat kantoivat koteihinsa illan päätteeksi!

Päätimme pysyä ehdottomasti vain pullotetuissa juomissa ja otimme vielä toiset. Jatkoimme oluenmyynnin seuraamista aitiopaikoilta, tarjoilijoita tämä ei häirinnyt. Muistan vieläkin elävästi, kuinka väljähtyneeseen tuopilliseen saatiin mehupillillä vatkattua vaahtohuppu, jos sitä ei muuten tarpeeksi ollut. Ehkä tuohon puuhaan olisi voinut kommentoidakin jotain, mutta olimme näkemästämme täysin mykistyneitä. Maassa maan tavalla, päättelimme ja poistuimme seuraamaan ilotulitusta, joka olikin hieno.

Teksti: Pauli Kosonen
Kuva: Domagoj Horak/Unsplash.com

mainos