OLUTKULTTUURI: Kun kuusitoista riviä ei riitä. Osa 1.
”Mä tunnen palet, alet, IPA:t, DIPA:t ja ne vikat”,
Edu Kehäkettunen riimittelee MC Taakibörstan IPA 2017 -paluukappaleella. Videoversio on Olarin Panimon sponsoroima, ja panimo on valmistanut yhtyeelle parikin yhteistyöolutta. Keikkalavoille kokoonpano palasi Helsingin Flow Festivaleilla vuonna 2011. Onko suomiräpin kaanoniin kuuluvan PA 2001 -minilevyn lähiösikailu siis vaihtunut vuosien saatossa keski-ikäisten oluthipstereiden omien pierujen haisteluksi? Olutposti otti asiasta selvää.
MC Taakibörstan Edu Kehäkettunen, Davo ja Setä Koponen istahtavat Olarin Panimon Taproomin penkeille ja herrojen puheensorina täyttää oitis tilan. Kyseessä on yhtyeen lisäksi selvästi tiivis kaveriporukka, joka vain vahvistuu huikka huikalta. Ei siis missään nimessä tiiviin selvä porukka.
”18 vuotta sitä on nyt tehty. Tulossa kuin oksennus”, Kehäkettunen toteaa lakonisesti kun kyselen albumista, joka piti ilmestyä miltei kaksikymmentä vuotta sitten. Se on pitkä aika, vaikka MC Taakibörstan maineen tuntien ei välttämättä siltä tunnu. Yhtye kun on pysynyt musiikin ystävien korvilla kaikki nämä vuodet. Huolimatta siitä, että ainoa levytys on tuo jo mainittu PA 2001. 2001! Kyseisenä vuonna syntyneet ihmiset ovat nyt täysi-ikäisiä ja ehkä kuulleet kolmikon riimittelyä jo kohdussa tai kehdossa. Hiljaiseloa artistit eivät ole kuitenkaan viettäneet hajoamisensa (2002) jälkeen, sillä herrojen ääntä on voinut kuulla siellä täällä muiden projektien yhteydessä; Edun soolot, Reilukerho, No Smoking Team… Vain muutamia mainitakseni. Flow-comebackin jälkeen Taakibörstakin aktivoitui ja minuuteissa loppuunmyydyt Tavastian-keikat vuonna 2016 painoivat paljon puntarissa jatkosta päätettäessä.
LYRIIKAN LYHYT OPPIMÄÄRÄ
Uutta musiikkia kokoonpano (lisäksi DJ Didier) ei ole silti IPA 2017 -kappaletta lukuun ottamatta julkaissut.
”Ei tule treenattua kirjoittamista yhtään. Eikä uutta tekstiä synny tarpeeksi tasaiseen tahtiin. Se on vähän ongelmakin,
kun ei vaan saa aikaiseksi”, Kehäkettunen pohtii.
”Tämäpä sattui”, myhäilen ja hataran aasinsillan kannattelemana ojennan jokaiselle paperilapun, johon olen kirjoittanut räplyriikkaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Hetki voisi olla kiusallinen, mutta helpotun, kun Davo naurahtaa:
”Brädiä siteerattu!”
Tarkoituksenani on saada siis MC Taakibörsta kirjoittamaan kanssani olutaiheista lyriikkaa. Kolmikko ottaa idean vastaan epäileväisenä, mutta ryhtyy hommiin. Olen itse saanut kasaan 16 riviä, koska olen lukenut sen olevan räpissä jonkinasteinen graalin malja. Kuinka väärässä olenkaan.
”24 pitäisi olla vähintään. 32, jos mistään maljoista haluaa edes alkaa puhumaan”, Edu napauttaa noviisia. ”Nykyäänhän jotkut kirjoittavat neljä riviä, toistelevat sitä tarpeeksi ja sitten mennäänkin jo kertosäkeeseen. Ihan vitsi. Toki jossain yhteisbiiseissä voi olla lyhyempiäkin versejä, mutta että neljä tahtia”, Kehäkettunen jatkaa oppituntia.
”Toki riippuu, että miten ne rivit tulevat suusta ulos. Laulamalla voi olla lyhyempääkin, mutta onhan se panostus ihan erilaista, jos tekstistä tekee kunnollisen. Ja että siinä on myös sisältöä”, Davo komppailee oluttuoppinsa takaa.
”Osa tekee räppiä, osa taas biisejä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Freestyle Fellowship, jotka räppäsivät miettimättä sen kummemmin
kertosäkeitä. Pelkkää tekstin suoltamista. Nykyään on sitten melkein pakko olla kertosäe kappaleessa, jos haluaa sen kuuluvan jossain. Meillä sellaisia himo kertosäkeitä on ollut vaihtelevasti”, Edu analysoi.
”Enkä tiedä onko meidän juttu nyt muutenkaan noudattaa ehdottomia muotoseikkoja”, Koponen naurahtaa.
”Lyriikat ja biitti, ne ovat tärkeimmät elementit”, kuuluu yhdestä susta.
MC Taakibörsta lähestyy prosessiamme rivi kerrallaan, eli jokainen heistä raapustaa rivin ja ojentaa paperilapun seuraavalle. Alkuun vaikuttaa siltä, että tehtävänanto ei välttämättä innosta, mutta vauhtiin päästyään tekstiä alkaa syntymään.
”Mä diggaan pämppää…”, Kehäkettusen kynä synnyttää paperille ensimmäiset sanat. Tietystä aiheesta tekstin tuottaminen ei ole Koposen ja Davon mukaan sitä ominta alaa.
”Kyllä se enemmän lähtee yhdestä tekstinpätkästä, lainista, joka voi olla teemaltaan mitä tahansa. Jos nyt kuitenkin lähtisin kirjoittamaan tietystä aiheesta, niin en siltikään haluaisi orjallisesti jokaisella rivillä sitä käsitellä”, Koponen tiivistää.
”Räppi on lopulta enemmän läpänheittoa kuin kurinalaista kirjoittamista”, kuuluu Davon analyysi. Heidän mukaansa tekstin pitää olla myös sellaista, jota ei tarvitse jälkikäteen kauheasti parannella keikoilla.
”Kyllä se harmittaa jälkikäteen, jos käy rykäisemässä nauhalle jotain liian helppoa ja itsestään selvää. Varsinkin kun julkaisemme sen verta harvoin musiikkia, että siitä jää kiinni nopeasti”, Koponen manaa.
Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 4/2019.
Teksti: Teemu Lahtinen
Kuvat: Jarkko Järveläinen
Lue myös muut hiphop-teemaiset olutartikkelit:
