Olutkulttuuria ja pienpanimoita Berliinissä

Saksan pääkaupunki Berliini on monella tapaa mielenkiintoinen matkakohde, joka sopii niin viikonlopun viettoon kuin hieman pidemmällekin kaupunkilomalle.

berliini

Vierailevat reportterimme, reissuelämää viettävät olutbloggaajat Toni ja Anne eli Craft Beer Nomads, tutustuivat syksyn mittaan Berliinin olutskeneen – tässä tietopaketti ja vinkit olutmatkalle Berliiniin!

PANIMOIDEN TOINEN TULEMINEN BERLIINISSÄ
Berliini on suuri, kansainvälinen, boheemi, kultturelli ja eläväinen, juuri sellainen eurooppalainen kaupunki, josta olutharrastaja voisi olettaa löytävänsä valtavasti pienpanimoita sekä paikallisia herkkuja tarjoilevia olutravintoloita ja multitap-baareja. Näillä oletuksilla kaupunkiin matkaava olutturisti voi vähintäänkin hämmentyä, sillä Berliinin oluttarjonta on ensisilmäyksellä varsin rajoittunutta, eikä moderneja erikoisoluita todellakaan ole tarjolla joka nurkan takana. Olutta ja viihtyisiä biergarteneita kyllä löytyy, ollaanhan todellisessa olutmaassa, mutta laajaa oluiden tyylikirjoa etsivien täytyy Saksassa, sen pääkaupunki mukaan lukien, nähdä hieman vaivaa.
Taustoitetaanpa nykypäivää hieman historialla; Berliinin kukoistuskausi panimokaupunkina ajoittuu 1800-luvulle, jolloin Berliinin omaa hapanolutta, Berliner Weissea (jolla ei siis ole mitään tekemistä saksalaisen vehnäoluen weissbierin kanssa), valmistettiin kymmenien pienien ja suurempienkin panimoiden toimesta, vuotuisen tuotannon ollessa sadan miljoonan litran tienoilla. Berliner Weissea juotiin makusiirappien kanssa jo 1800-luvulla, mutta lähinnä silloin, kun sitä annettiin lapsille (kyllä vain), tai silloin, kun kyseessä oli ns. liian hapan tuotos sellaisenaan nautittavaksi.

olutkuvia berliinistä

1900-luvulla Berliner Weissen ja sen valmistamisen suosio hiipui johtuen lukuisista tekijöistä, kuten lager-oluiden suosion lisääntymisestä, valmistusmenetelmien ja kylmäsäilyttämisen kehittymisestä, verotuksen tiukentumisesta ja raaka-aineiden hintojen kasvusta, sekä lopulta tietysti toisen maailmansodan tapahtumista. Vuonna 1940 Berliner Weissea valmisti enää 10 panimoa ja vuonna 1970 vain kolme panimoa lännen puolella ja yksi Itä-Berliinissä. 1990-luvulla berliiniläiset itsenäiset panimot katosivat käytännössä kokonaan, ja Berliner Weissen valmistus jatkui ainoastaan Berliner Kindl:n brändin alla. 2000-luvulla kaupungin panimokulttuuri on päässyt uudelleen vauhtiin, ja panimoiden määrä on ollut jatkuvassa kasvussa. Käsityöläisoluen suursuosion myötä myös perinteisen Berliner Weissen tekeminen on herännyt horroksesta, ja nykypanimoista Schneeeule keskittyy nimenomaan tähän oluttyyliin ja sen eri variantteihin. Nyky-Berliinissä pannaan olutta pienessä mittakaavassa jo varsin monipuolisesti ja kokeellisesti, mutta saksalaisten modernien pienpanimoiden rattaisiin heittelee kapuloita ikivanha oluen puhtauslaki.

HYVÄ, PAREMPI, SAKSALAINEN?
Kuten arvon lukijat varmasti tietävät, Saksa on yksi maailman suurimmista oluentuottajamaista ja saksalainen osaaminen erityisesti lager-oluiden valmistuksessa on tunnettua ja arvostettua ympäri maailman. Saksalaiset ovat ylpeitä laadukkaista lagereistaan, perinteikkäistä panimoistaan ja oluen valmistamista jo yli 500 vuoden ajan säädelleestä puhtauslaista, Reinheitsgebotista. Knoppitietona mainittakoon, että Saksasta löytyy myös maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva panimo, Weihenstephan.

olutkuvia berliinistä

Oluen puhtauslaista, sen historiasta ja soveltamisesta voisi kirjoittaa ihan oman artikkelinsa, mutta lyhyesti sanottuna, se muun muassa määrittelee mitä raaka-aineita oluen valmistuksessa saa käyttää. Mikään varsinainen oluen puhtauden tai laadukkuuden mittari se ei ole, vaikka näin ehkä fanaattisimmat Reinheitsgebotin puolustajat haluavat edelleen ajatella. Tiukimmin säädeltyä oluen valmistus on Baijerin alueella, mutta koko maassa panimoiden tulee noudattaa puhtauslaissa määriteltyjä sääntöjä, jos mielivät kutsua tuotoksiaan olueksi. Pintahiivaoluiden suhteen Reinheitsgebot on hieman ”armollisempi” kuin pohjahiivaoluiden, mutta juuri muuta kuin vettä, mallastettua viljaa, humalaa ja hiivaa, sekä nykyään lisäaineina tiettyjä sokereita, ei oluen tekemisessä saa käyttää. Pohjoissaksalaisten perinteisten tyylien suhteen on myös poikkeuksia, kuten esimerkiksi Berliner Weisse, jossa saa käyttää maitohappokäymistä, sekä Leipziger Gose, jossa käytetään suolaa ja korianteria.

Pienpanimoille, jotka haluavat tehdä moderneja ja kokeellisia artesaanioluita, puhtauslaki on vähintäänkin hidaste, ellei suoranainen rajoite, vaikka toki sen piirissäkin on mahdollista valmistaa monen tyylisiä oluita. Puhtauslakia voi kiertää olemalla nimeämättä siihen kuulumattomia raaka-aineita sisältävää olutta olueksi, ja on myös mahdollista hakea viranomaisilta maksullinen ja usein melko hitaasti käsiteltävä poikkeuslupa erikoisoluen valmistamiseen, jokaiselle reseptille aina omansa. Baijerissa erikoislupakäytäntöä ei ole, joten siellä on ilmeisesti tavallista, että panimo valmistaa erikoisoluensa Tsekin tai Itävallan puolella rajaa ja tuo sen sitten import-tuotteena maahan. Reinheitsgebot ja erikoisoluet herättävät Saksan panimopiireissä tunteita puolesta ja vastaan, ja epäilemättä keskustelu aiheesta on toisinaan varsin kovaäänistäkin. Haastattelemamme pienpanimojen edustajat rohkenivat arvella, että puhtauslaki tulee muovautumaan ajan saatossa väljemmäksi, mutta siihen saakka sen kanssa on vain tavalla tai toisella tultava toimeen.

olukuvia berliinistä

BERLIININ PARHAAT PANIMOT MODERNIN OLUEN YSTÄVILLE
Berliinistä löytyy mukavan paljon pieniä panimoita ja panimoravintoloita,
mutta melko monen tarjonta rajoittuu klassisiin saksalaisiin oluttyyleihin. Mikäli olutreissaajalla on hakusessa modernimmat pienpanimo-oluet, valikoima on suhteellisen suppea. Uranuurtajia tälläkin saralla kuitenkin on, kuten jo vuonna 1999
perustettu, muun muassa herkullisia tynnyrikypsytettyjä oluita tekevä Brauerei Lemke, ennen kiertolaispanimoma toiminut, nyt hiljattain oman panimon perustanut, Saksan ensimmäiset NEIPA-oluet aikoinaan lanseerannut Fuerst Wiacek, Weddingissa paneva, amerikkalaislähtöisten kaverusten perustama Vagabund, Kreuzbergin vanhassa kauppahallissa toimiva Heidenpeters ja vielä
toistaiseksi kiertolaispanimona toimiva Gorilla Cerveceria Berlin, jonka juuret ovat Argentiinassa. Mainittakoon tällä listalla myösuuden panimon tänä vuonna Neuköllniin rakentanut Berliner Berg,vuonna 2016 aloittanut, erilaisilla humalilla leikittelevä Unverhopft ja tyylien kirjoa sekä oluen ja gastronomian liittoa korostava Brlo.

CRAFT BEER PUBEJA JA TAPROOMEJA BERLIINISSÄ
Missä olen ystävän sitten kannattaisi näitä berliiniläisten panimojen tuotteita maistella? Pienpanimo-olut on tietysti parasta mahdollisimman tuoreena, eli suoraan panimolta, panimon omasta taproomista tai ravintolasta hankittuna, mutta lomareissulla harvoin on aikaa kovin perusteellisesti koluta eri panimoita läpi.
Berliiniin rajalliseksi ajaksi suuntaavalle olutmatkailijalle suosittelemme
useamman paikallisen tuottajan oluiden maistelemista pienpanimo-oluisiin erikoistuneissa pubeissa, kuten Biererei Bar & Vintage Cellar ja Hopfenreich Kreuzbergissa, Lager Lager ja Muted Horn Neuköllnissä sekä Protokoll Friedrichshainissa. Oivallisia, helposti saavutettavia panimoiden omia ravintoloita
ovat muun muassa Heidenpetersin pubi Markthalle Neunissa Kreuzbergissa, Lemken taproom-ravintolat Mittessa ja Charlottenburgissa, pieni Hops & Barley brewpub
Friedrichshainissa sekä Schneeeulen ja Vagabundin taproomit Weddingissa. Kansainvälisistä panimoista BrewDogilla on Berliinissä kiertolaispanimoillekin kapasiteettia tarjoava panimo sekä olutravintoloita, ja Mikkellerillä on Mittessä baari, jonka hanoissa on myös paikallisten pienpanimoiden oluita.

Nykyään Berliinin pienpanimo-olutkulttuuri on siis vahvassa nosteessa ja viimeisten vuosien aikana uusia pienpanimoita on perustettu lukuisia – ehkäpä muutaman vuoden päästä Berliini tunnetaan nykyistä paremmin myös käsityöläisolutkaupunkina ja artesaanioluen tarjonta kasvaa. Mikäli tarkemmat esittelyt berliiniläisistä panimoista, tai ylipäätään olut maailmalla kiinnostaa,
tsekkaa craftbeernomads.com ja sen somekanavat!

Teksti ja kuvat: Anne Lukkarila ja Toni Marjanen

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 4/2021.