Vieraskynä: Olut markkinoijan tuopissa

Olutpostin Olutta ja mennyttä -palsta on mainio kattaus olutmainonnan historiaa. Suomalaista olutmainontaa on myös tutkittu, mitäpä ei olisi.

Miksi olutmainontaa on Suomessa tutkittu? Ainakin siksi, että alkoholi on aina ollut ikkuna suomalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Kun korkin poksauttaa auki, pursuvat suomalaisuutta koskevat myytit ja stereotypiat ensimmäisinä ulos. Asiasta kertoo sitkeä legenda siitä, miksi kieltolain jälkeen päädyttiin pyöreään viinapulloon, jonka tilavuus on 0,5 litraa. Pyöreä siksi, ettei pulloa voi salakuljettaa povitaskussa ja puoli litraa siksi, että kun suomalainen mies menee metsään kannonnokkaan istumaan ja juomaan, hän osaa vielä metsästä takaisin kotiin. Mutta ei vaadi enää toista pulloa.

Vuosina 1977–1994, jolloin alkoholin mainonta oli kokonaan kiellettyä, ykkösolutta sai kuitenkin markkinoida tietyin rajoituksin. Lakia tietysti kierrettiin minkä kerittiin, ja se ilmiö kiinnosti tutkijoita erityisesti 1980-luvulla. Nyt kierretään sosiaalista mediaa koskevia rajoituksia, ja siitäkin on jo ilmestynyt tutkimusta.

Itse asiassa olutmainonta muuttui vuoden 1977 kiellon ansiosta paljon tehokkaammaksi ja houkuttelevammaksi. Aiemmin kaikkea alkoholia sai mainostaa lähes kaikkialla, mutta mainoksessa sai näkyä ainoastaan pullo, tuotteen nimi, numero Alkossa ja hinta. Edes taustakuvaa ei sallittu. Varmasti sellaisiakin mainoksia katsottiin suu vettä valuen, mutta karuja ne olivat. Kiellon astuttua voimaan olutmainoksissa alkoi esiintyä Lapin lumoavia erämaamaisemia, rotkoja köyden varassa ylittäviä karjuja, jotka olivat ansainneet Koffinsa tai rannalla iltahämyssä toisiansa intohimoisesti katsovia nuoria pareja, joiden välissä oli enää vain – lasit ykkösolutta.

Yksi motiivi tutkimukselle vielä 2000-luvun alkupuolella oli se, että kaikki suomalainen olut maistui suunnilleen samalta; kuluttajat eivät kyenneet sokkotesteissä erottamaan omaa suosikkiaan muiden vaaleiden lagereiden joukosta. Ja koska brändien oli kuitenkin erottauduttava toisistaan, se tehtiin voimakkaan ja runsaan mielikuvamainonnan keinoin.

Brändeissä historiamme

Joistakin olutbrändeistä on tehty tapaustutkimuksia. Kiinnostava on mm. Karjala-oluen tarina, jossa on jyrkkiä käänteitä kansakunnan ykköstuotteesta muutaman prosentin marginaaliolueksi. Karjala nousi kaikkien tietoisuuteen, kun Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs paheksui vuonna 1968 oluen etikettiä, jossa ovat vastakkain lännen suora ja idän käyrä miekka. Etikettiä ei muutettu, ja kansa palkitsi sapelikaljan kaatamalla sitä kurkkuunsa enemmän kuin koskaan. Suosion myöhemmin hieman hiipuessa markkinointijohto uskoi ajan hurahtaneen Karjalan ohi. Tähän haluttiin muutos, ja Karjalan nosti muutaman vikatikin jälkeen mainonnan alhosta vasta lyöttäytyminen jääkiekon ja kiekkoleijonien matkaan.

Lapin Kullan brändäyksen alku ajoittui taas 1960-lukuun, jolloin panimoteollisuus alkoi pelätä ulkomaisen oluen tuloa markkinoille vuonna 1964 solmitun EFTA-sopimuksen myötä. Brändäys onnistui hyvin, sillä Lapin kulta nousi maan myydyimmäksi olueksi ja sen mainosten Lapin maisemat kiinnittyivät niin lujasti tuotteeseen, ettei 1980-luvulla olisi oikeastaan edes tarvinnut mainita oluen nimeä.

Tutkimuskohde kurkusta alas

Kiinnostuin itse aiheesta 1980-luvun alussa ja keräsin Tampereen Armonkalliolle olohuoneeseeni joukon tuttuja tutkijoita. Katselimme olutmainoksia ja juttelimme useamman tunnin siitä, millaisin keinoin ne yrittävät vedota yleisöön. Kirjoitin keskustelun pohjalta jutun, joka ilmestyi Alkoholipolitiikka-lehdessä vuonna 1983 Sytykkeitä olutmainonnan tutkimiseen (julkari.fi). Teksti on edelleen lähes lukukelpoinen, sillä muutama kohta on muutenkin kuin tahattomasti hauska. Ilmestymisen jälkeen minulta kysyttiin, onko tutkijoiden ilmeisen läheinen suhde tutkimuskohteeseen ongelma tulosten objektiivisuudelle. En koskaan paljastanut, paljonko olutta meni illan mittaan – ja nyt en enää muista.

Toisin kuin voisi kuvitella, Alkon kustantama Alkoholipolitiikka ei ollut kurttunaamaista juoppouden kirojen synkistelyä (toki sillekin oli oma sijansa), vaan varsin vapaasti ja vireästi kulttuurin ja yhteiskunnan sykettä tunnusteleva julkaisu. Vuonna 1998 nimi muuttuikin Yhteiskuntapolitiikaksi (kustantajana silloin Stakes), joka kuvasi paremmin lehden sisältöä. Koska Alkoholipolitiikan jutut on digitoitu vuodesta 1960 alkaen, se on helppo ja hyvä lähde tutkailla suomalaisen alkoholipolitiikan ja sen tutkimuksen kehitystä.

Tuolloin elettiin murrosta, jossa olutmainosten hyvin raskas, yksinäistä miehekkyyttä, perinteitä, kansallistunnetta ja sotaa uhkuva kuvasto alkoi rikastua vaikutteilla, joissa korostuivat kansainvälisyys, tyyli ja sosiaalisuus. Edeltävää 1970-luvun jähmeää sotaisuutta kuvasivat oluiden nimet, joita olutkulttuurin tuntija Mikko Hovi kuvasi Ylen haastattelussa vuonna 2015 näin:

”Oluiden nimeäminen vapautui Alkon säätelystä lopulta vuonna 1969, kun keskioluen myynti vapautettiin. Ja kyllä nimiä keksittiinkin: 1970-luvun kotimaisia merkkejä ovat esimerkiksi Hakkapeliitta, Viapori, Musta Hevonen, Döbeln, Valtti, Pohjanpoika, Kippari, Amiraali, Mestari, Rautakoura, Hopeapukki, Kultapukki, Julma Ölkky, Vaalea Viikinki ja Kosken Kohinaa.”

Etikettien kertomaa

Yksi väitöskirjakin on alalla: Merja Bautersin vuonna 2007 ilmestynyt tutkimus, jossa selvitetään erityisesti Karhu-oluen etikettien muutoksia kieltolain jälkeen. Karhua verrataan kotimaiseen Koffiin ja italialaiseen Peroni Nastro Azzurroon. Kohteena ovat etiketit, mutta työssä nousevat esille myös muut oluen mainonnan muodot sekä niiden suhde yhteiskunnan ja alkoholipolitiikan muutoksiin.
Olutmainonnan pysyviä elementtejä ovat laatu, perinteet ja makuelämykset, ja myös suurpanimot haluavat korostaa oluensa käsityöläisyyttä. Väliin korostetaan enemmän paikallisuutta, väliin kansainvälisyyttä. Bautersin tutkimus sisältää hienon kokoelman Karhu-etikettien kehitystä, jonka voi ilokseen katsella, vaikka itse tutkimus ei kiinnostaisikaan.

Oman tutkimuksensa ovat saaneet myös pienpanimoiden etiketit; Vuonna 2016 valmistuneessa gradussa tarkastellaan Mallaskosken Black IPAn, Panimo Hiisin Raivoavan Rakin ja kolmen muun olutetiketin merkityksiä. Rakista tekijä löytää yhtäläisyyksiä vuonna 2000 ilmestyneen Kristiina Huitulan piirtämän sarjakuva-Kalevalan kanssa. Etiketin päävärit, keltainen ja musta, ovat usein varoittamisen värit, joilla kolmipäisen pahan rakin vaarallisuus korostuu. Etiketti viestii vaarallisuutta, alkukantaisuutta ja luonnollisuutta.

Hieman yllättävää pienpanimo-oluiden etikettien tutkimuksessa oli, että tuotteiden suomalainen alkuperä tai muu paikallinen identiteetti ei ollut juuri esillä. Englanti ja globaalit vaikutteet jyräsivät. Rakki oli tästä poikkeus sekä suomalaiseen mytologiaan pohjaavan aiheen että etiketin kielen puolesta. Erottautuminen suurpanimoista tapahtui ennen kaikkea etikettien tekstien kautta, joissa korostettiin aitoutta, käsityöläisyyttä ja omaehtoisuutta, siis normeista poikkeamista ja jonkin lajin kapinahenkeä.

Keskiketterää terveysjuomaa

1980-luvulla mainonnassa tapahtui muitakin muutoksia kuin militarismin väistyminen taka-alalle. Markkinoille tuli light-oluita (jopa Karjala Light Lager vuonna 1988), joita ei myyty terveysväittämillä, koska se oli kiellettyä, mutta kevyesti lentävät kotkat eivät myöskään vaikuttaneet pahan läskeiltä ja rapakuntoisilta. Terveysväittämiäkin alalla on käytetty, sillä 1950-luvulla ykkösolutta kaupattiin vitamiinipitoisena namijuomana lapsille ja 60-luvulla kehuttiin oluen vähäistä kaloripitoisuutta esimerkiksi täysmaitoon verrattuna.

1980-luvulla olutmainoksien luonne muuttui myös niin, että yksin luonnon armoilla kamppailevat miehet alkoivat olla yhä useammin ryhmässä ja kärsimisen sijasta yhä useammin pitämässä hauskaa. Mutta ei liian hauskaa, sillä siihen olisi punakynä tarttunut. Eikä sosiaalisuuskaan saanut olla liian sosiaalista, sillä alkoholin ei saanut väittää lisäävän menestystä ihmissuhteissa. Yksinäisyys tai ihmisten kumittaminen pois kokonaan oli aina turvallisinta, joten kalliiden mainoskampanjoiden suunnittelijat päätyivät usein siihen.

Vuonna 1984 mainonnan säännökset muuttuivat jälleen, kun iskulauseet (”Karjalasta kajahtaa”, ”Sano vaan reilusti Koff!”, ”Lahtelaista, tottakai!” jne.) kiellettiin.

Hauskaa mutta tehotonta?

Tutkijat ovat havainneet, että liikkuvan kuvan suomalaiset olutmainokset ovat usein humoristisia ja tarinallisia. En tiedä miksi, ehkä taustalla on Suomi-filmin kuvasto, jossa valkoiseen pukuun sonnustautunut kaupunkilainen ylioppilas toilailee humalassa ja menee sitten sikolättiin nukkumaan päänsä selväksi. Alkoholi ei ole kovin tavallinen huumorin aihe muualla maailmassa, Suomessa se on kaiken hauskuuden kulmakivi. Nykyisten suomalaisten pienpanimo-oluiden etiketit ja muu mainonta ovat kehittäneet oluthuumoria vinompaan ja absurdimpaan suuntaan. Esimerkiksi Tujun Peurastajan etiketti on niin oivaltava, että se voisi olla Gary Larsonin kynästä, ja moni saattaisi olla valmis ostamaan pullon vain etiketin vuoksi.

Mainonnan tutkijat muistuttavat kuitenkin aina, että tärkeintä on myyminen, ei katsojan mukava olo. Pitkien tarinallisten mainosten panos-tuotos-tehokkuutta on epäilty. Huumori on aina mainonnassa myös riski. Jotakin vitsi naurattaa, mutta toista tympii. Kaikkein vähiten huvittaa sitä, joka ei ymmärrä vitsiä lainkaan ja tuntee itsensä nolatuksi. Hänestä saattaa kehittyä brändin aktiivinen vihollinen sosiaalisessa mediassa. Oluen mainonta, markkinointi ja brändäys on ollut aiheena monissa ammattikorkeakoulujen tutkielmissa. Niissä selvitetään usein jonkin panimon tai ravintolan toimeksiannosta esimerkiksi brändin mielikuvia, arvioidaan hakukoneoptimointia ja luodaan markkinointisuunnitelma. Tämän tyypin tasokkaimpia töitä on Mikko Mustosen pienpanimoiden digitaalista markkinointia käsittelevä opinnäyte, jossa haastateltiin kahta pienpanimoa ja lähetettiin sähköinen kysely muille.

Juhlan vai arjen juoma?

1960-luvulla olutta mainostettiin yleensä juhlajuomana, mutta juhlia oli panimoiden mielestä Suomen allakassa surkean vähän. Mukaan otettiin sauna, mutta sielläkin suomalaiset kävivät siihen aikaan vain kerran viikossa. 1980-luvun alun mainonnassa olut kytkettiin jo arkiseen työhön ja vapaa-ajan harrastuksiin, eikä sitä tuotu enää esiin juhlien tai viikon kohokohtien juomana.
Keskioluen vapautuminen vuonna 1969 vaikutti mainontaan niin, että samalla tavalla kuin olutkorit tulivat kaupassa käymisen arkeen, niiden tyhjentäminen tuli suomalaiseen lähiöarkeen. Mutta ei niin, että keppanaa juotiin autiossa keittiössä varjostimettoman lampun alla tuijottaen ikkunasta näkyvää marraskuista elementtitalon päätyä. Interiööri ei voinut olla, kuten Juhani Peltonen muotoilee, ”ainoastaan höllin perustein suoritettujen itsemurhien toteuttamispaikka”.
Ei, vaan niin, että Amiraali-pullon avaamalla tuo kerrostalon pääty muuttui laivan purjeiksi ja hengenheiton partaalla kiikkunut mies lähti merelle kohti seikkailuja oman elämänsä sankarina… Ja jos oli pakko tyytyä miedompaan Kippariin, vene kulki kuitenkin aina omaan suuntaan.

Valvonnan ja mainonnan köydenveto

Alkoholimainontaa ja sen rajoituksia on tutkittu myös aikansa alkoholipoliittisen ajattelun muutosten merkkinä. Holhoava ja ylhäältä alaspäin katsova valistus alkoi 1960-luvun aikana korvautua ajattelulla, jossa suomalaisia ei pidetty eurooppalaisia alempiarvoisina ja jossa uskottiin myönteisen otteen johtavan parempaan lopputulokseen. Kun mainonta sitten alkoi käyttää vapauksiaan, sen katsottiin villiintyneen ja muuttuneen ”suggeroivaksi”, juomaan yllyttäväksi ja liian houkuttelevaksi. Sitten rajoituksia taas kiristettiin. Kiintoisaa on se, että olutmainontaa ja sen tutkimusta on käytetty myös alkoholivalistuksen kehittämiseen.

Alkoholipolitiikka-lehden toimituspäällikkö, myöhempi päätoimittaja, Matti Virtanen kirjoitti vuonna 1985:

”Olutmainonta on sävyltään ”myönteistä”, koska se keskittyy vahvasti kuvaamaan niitä haluja ja toiveita, joita sen tarjoaman tuotteen avulla on mahdollista saavuttaa. Sen sijaan alkoholivalistus on ollut paljolti ”kielteistä”, koska se on tarrautunut pelkkään ideaan, juomisen rajoittamiseen ”sinänsä”. Jos jokin toive on tietoisesti otettu mukaan, se on yleensä ollut halu pysyä terveenä ja välttää riskejä.”

Virtasen mukaan valistus voisi vallan hyvin myydä yhtä kiihottavia elämäniloja kuin mainontakin: silloin säädelty juominen on keino maksimoida nuo ilot, ei jäädä niistä paitsi. Alkon silloinen iskulause ”Nauti vähemmän, nautit enemmän” oli jotakin sellaista. Valistus voisi olla riehakasta, intiimiä ja eroottistakin samalla tavalla kuin mainonta. Tarkoitus ei ole sanoa ei alkoholille, vaan kyllä elämänilolle. Mainonnan avoin eroottisuus oli kuitenkin hyvin herkkä kysymys, sillä oli niin kiellettyä kuin mahdollista väittää, että humalapäiten kävi parempi flaksi. Mallasjuoma näyttää olleen innokkain sysimään rajoja kauemmas, kuten alempana näkyvässä mainoksessa.

Alkoholipolitiikka-lehdessä on vuosien mittaan pohdittu, ovatko populaarit uskomukset suomalaisesta alkoholipolitiikasta perättömiä kliseitä. Esimerkiksi alkoholin kulutuksen nopea nousu keskioluen vapautumisen jälkeen ei itse asiassa johtunut kovin paljon keskioluesta. Alkoholin kulutus oli muutenkin nopeassa kasvussa, ja oluen kohdalla kasvun tärkein tekijä oli A-olut, ei keppana.
Mainonnan rajoituksista on sanottu, että alkoholin mainonta ei ole ollut eikä ole täysin vapaata muuallakaan Euroopan unionissa eikä sääntö-Suomi ole niin suuri poikkeus rajoituksineen kuin usein ajattelemme. Tällä hetkellä ovat ohjeet mietojen alkoholijuomien mainonnan sisällöstä varsin ”yleiseurooppalaiset”. Esimerkiksi kielto suunnata mainontaa alaikäisille tai selvästi päihtyneille, kielto yhdistää alkoholinkäyttö ajoneuvolla ajamiseen tai seksuaaliseen menestymiseen tai kielto esittää alkoholin lääkinnällisiä tai terapeuttisia ominaisuuksia ovat varsin tavallisia ja käyvät ns. terveeseen järkeen.

Olutbisneksen lobbausvoimaa pidetään niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla varsin suurena ja sen mahdollisuuksia vaikuttaa markkinoinnin sääntöihin merkittävänä. Yksi tapaus on vuodelta 1972, jolloin valtiovalta huolestuneena alkoholin kasvaneesta kulutuksesta päätti kiristää olutmainonnan sääntelyä, ja samaan aikaan puhuttiin keskioluen myynnin rajoittamisesta uudelleen. Panimoteollisuus teetti vastaiskunaan kolme mielipidetutkimusta, joissa haastateltiin kaikkiaan noin 3 300 ihmistä heidän alkoholinkäytöstään ja alkoholipolitiikkaa koskevista mielipiteistään. Nappikaupasta ei ollut kyse, sillä nykyrahaksi muunnettuna tutkimuksen tekemiseen ja siitä tiedottamiseen mm. toimittajille ja kansanedustajille käytettiin 200 000–250 000 euroa.
Alkoholimainontaa koskevat tulokset olivat tutkimuksen tilaajan kannalta niin huonoja, että niistä pääosin vaiettiin kokonaan tai ne leimattiin epäluotettaviksi: 74 prosenttia suomalaisista katsoi, ettei alkoholia pitäisi mainostaa lainkaan ja yli 80 prosenttia vastusti alkoholimainonnan lisäämistä tai vapauttamista. Tulosta selitettiin sillä, että suomalaiset vieroksuvat mainontaa ylipäätään ja että gallupin kysymyksissä käytettiin kielteisesti leimautunutta alkoholi-sanaa. Siksi teetettiin vielä lisäkysely oluen mainonnasta. Sen tulokset eivät olleet juuri parempia: 35 prosenttia vastaajista salli keskioluen mainonnan ja 65 prosenttia halusi kieltää sen tyystin.

Meidän ja muiden kalja

Jonkin verran on tehty vertailevaa tutkimusta Suomen, Ruotsin ja Saksan olutmainonnasta ja mainonnan sääntelystä. Saksan ja Suomen vertailu vuonna 2005 kertoi, että mainonnassa oli paljon yhteistä: olutperinteen, luonnon, urheilun, oluen maun ja laadun sekä hyväntuulisten ryhmien käyttö. Eroina mainittiin se, että kun suomalainen mainonta korosti isänmaallisuutta ja suomalaisuutta ja eksyi välillä huumorin puolelle, saksalaiset mainokset nostivat esille enemmän nautinnonhalua, paikallisuutta ja kansainvälisyyttä. Huumoria vältettiin. Yhtäläisyydet olivat kuitenkin tärkeämpiä kuin erot. Ruotsin alkoholipolitiikan suhde mainontaan on ollut suunnilleen yhtä mutkikas kuin Suomen. Mainonta kiellettiin samoihin aikoihin 1970-luvulla kuin meillä. Norjassa se kiellettiin jo aikaisemmin ja Islannissa ei edes saanut olutta, saati sitten mainostaa sitä. Vahvan oluen, viinin ja väkevien mainontakielto piti pintansa Ruotsissa 15. heinäkuuta 2003 saakka, jolloin alkoholimäärältään alle 15-prosenttisten alkoholijuomien asiallinen, hillitty ja informatiivinen mainonta sallittiin. Ja sitten taas vuonna 2005 rajoituksia kiristettiin.

Selvä ero muuhun maailmaan on se, että Suomessa jääkiekko on oluella käyvää urheiluviihdettä ja -teollisuutta, muualla jalkapallo. Suomessa oluen markkinointia ei ole kuitenkaan nivottu niin saumattomasti erilaisiin urheilutapahtumiin ja urheilijoihin kuin esimerkiksi Saksassa ja Britanniassa. Suomalaisessa potkupallo-ottelussa on sorakentälle betoniporsailla ja köysillä rajattu pölyinen nurkka, jossa saa lämmintä mutta kallista kaljaa muovimukista pitkän jononottamisen jälkeen. Se ei kohota brändin arvoa.

Sosiaalinen mallasmedia

Vuonna 2018 ilmestyi Emmi Kauppilan gradu, jonka tekijä selvitti, miten panimot käyttävät Facebookia markkinoinnissaan, millaisia sisältöjä ja mainontakeinoja julkaisut pitivät sisällään ja miten julkaisuille yritettiin saada lisänäkyvyyttä kuluttajia osallistavan sisällön avulla. Yksi havainto oli, että panimot korostivat omaa ja yleisönsä alueellista identiteettiä ja kytkivät itsensä paikallisyhteisöihin myönteisenä toimijana. Kuluttajien tuottamien sisältöjen ja jaettavaksi tarkoitettujen sisältöjen hyödyntämistä kieltävää lakia noudatettiin, mutta käytännössä sama tavoite saavutettiin hieman muin keinoin. Keskeisiä tapoja kuluttajareaktioiden keräämiseen ja sisältöjen levittämiseen olivat humorististen julkaisujen käyttö, juomaehdotusten tarkka ajoittaminen, suorien kysymysten esittäminen kuluttajille sekä tapahtumien hyödyntäminen.

Laajin tutkimus sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta alkoholin markkinoinnista on myös Emmi Kauppilan vuonna 2019 ilmestynyt tutkimus, joka väittää, että Suomessa ja Ruotsissa toimivat alkoholivalmistajat eivät ole onnistuneet toivomallaan tavalla kuluttajien tavoittamisessa, kun tarkastellaan julkaisujen saamia tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja. Kuluttajat ovat jakaneet julkaisuja vähän ja vain harvat valmistajat ovat onnistuneet luomaan oman sosiaalisen median yhteisön tuotteensa ympärille.

Vuoden 2015 lakiuudistuksella näyttäisi olleen jonkin verran vaikutusta alkoholimarkkinoinnin sisältöihin Suomessa. Laki rajoitti kuluttajien tuottamien sisältöjen käyttöä markkinoinnissa ja kielsi pelien ja arpajaisten käytön markkinointijulkaisuissa. Julkaisuissa esiintyi vain vähän alkoholiteollisuuden itsesäätelyn vastaisia tai erityisesti nuoriin ja alaikäisiin kuluttajiin vetoavia sisältöjä. Alaikäisten oli kuitenkin mahdollista päästä lukemaan monia alkoholivalmistajien tuottamia sisältöjä Sosiaalisen median alkoholimarkkinoinnissa käytettiin monia keinoja kuluttajien tavoittamiseksi ja kiinnostuksen herättämiseksi. Markkinointijulkaisuissa hyödynnettiin jaettavaksi suunnattuja sisältöjä, kuten videoita ja hashtageja sekä kehotettiin kuluttajia kommentoimaan julkaisuja. Julkaisuja tehtiin yhteistyössä esimerkiksi tunnettujen bloggaajien, ravintoloiden ja tapahtumien kanssa.

Suomessa ja Ruotsissa toimivat alkoholivalmistajat ovat panostaneet alkoholimarkkinointiin sosiaalisessa mediassa ja ovat onnistuneet hankaluuksista huolimatta vuosi vuodelta yhä paremmin kuluttajien tavoittamisessa. Sosiaalisen median rajoituksilla Suomessa ei näyttäisi olleen vaikutusta valmistajien mahdollisuuksiin jakaa sisältöjä ja sitouttaa kuluttajia sosiaalisessa mediassa. Somen markkinoinnin sääntely kansallisella lainsäädännöllä on vaikeaa, koska sosiaalisen median palveluntarjoajat toimivat globaalisti ja niiden tarjoamat alustat kehittyvät koko ajan; uusia hyödynnettäviä ominaisuuksia syntyy jatkuvasti. Myös sisältöjen valvonta on vaikeaa.

Lopuksi

Ruotsalainen historiantutkija Peter Englund on tunnettu ajatuksesta, jonka mukaan koko ihmiskunnan kehityskulku voidaan avata pienten arkisten esineiden, kuten paperiliittimen, ruuvimeisselin tai hammasharjan kautta. Olutmainonta näyttää olevan kelpo klemmari, sitä penkomalla aukeaa ainakin iso osa suomalaisuutta.

Lue myös Etiketit luovat mielikuvia – Olutposti

Teksti: Heikki Luostarinen

Kuva: Olutta ja mennyttä