Kieltolaista tastingkulttuuriin osa 2

Suomalainen olutkulttuuri nimettiin loppuvuodesta 2017 Opetus- ja kulttuuriministeriön kansallisen elävän perinnön luetteloon. Kotimaista pienpanimo-olutta oli tarjolla presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Suomalaisia oluita tuli myyntiin ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Nelosolut tuli kauppojen hyllyille, jotka notkuvat nyt olutvalikoimistaan ja erilaiset tastingit vetävät kansaa viinien, oluiden ja tisleiden maistelun pariin. Aina näin ei ole ollut.

Artikkelin ensimmäisen osan voit lukea tästä.

HUVIT JA RUUAN PAKKOMYYNTI
Ravintola oli olemassa ensisijaisesti ravinnon myyntiä varten, vaikka ohjelmallisuus olikin suosittua, osaksi tosin sen takia, että sillä ohjelmaravintola sai olla pidempään auki. Ohjelmallisissa ravintoloissa järjestettiin konsertteja ja muita viihteellistä arvoa omaavia tilaisuuksia. Tanssien järjestämiseen tarvittiin niin ikään viranomaisen lupa. Ravintoloiden ja viranomaisten kanssa käytiin kaupunkien sisäpoliittisella tasolla kuumaa keskustelua siitä, että lisääkö tanssiminen juomista, vaiko juominen tanssimista. Kaikenlainen viranomaistoiminta ravintolassa vaaransi aina myyntiluvan ja tarkastuksia sekä valituksia pelättiin. Alkon tarkastaja tarkkaili kansan sivistyksen tasoa valtaistuimeltaan.

Ruuan ostamispakko alkoholin yhteydessä hämmästytti Suomessa vierailevia ulkomaalaisia. Sama voileipä saattoi kiertää pöydästä pöytään, koska se ostettiin ja kerättiin pois uudelleen ja uudelleen alkoholin tilaamisen mahdollistamiseksi. Loppuillasta kiertänyt voileipä saattoi olla hyvinkin erinäköinen kuin keittiöstä lähtiessään. Tarina kertoo helsinkiläisravintolan pöytiä kiertäneestä leivästä, jonka päällä ollut silakka oli saanut illan aikana tulitikkujalat ja savukkeennatsan suuhunsa.

Hotelli- ja ravintolamuseon tutkija Anna-Elina Hintikka kuvailee ruokapakkoa:

”Vuoden 1932 alkoholilaissa kiellettiin väkevien anniskelu ilman ruokailua, kuitenkin muutamin poikkeuksin: ulkomaisia hedelmäviinoja kuten esimerkiksi Calvadosta ja virvoitusjuomilla jatkettua giniä sai anniskella erikseenkin. Vuonna 1966 sai alkaa tarjota myös votkaa ja sitä vastaavia kirkkaita grogeina, eli esimerkiksi hedelmämehuilla jatkettuina, ilman ateriointia. Myös alkoholilain uudistus vuonna 1969 vapautti anniskelua. Esimerkiksi Koskenkorva kuitenkin poistui ateriapakon piiristä vasta vuonna 1980, kun kaikki viinat vapautettiin aterioinnista. Junien ravintolavaunuissa anniskelu ilman ruokaa oli kielletty keskioluen anniskelua lukuun ottamatta vuoden 1987 alkoholilakiin saakka. Esimerkiksi 1930-luvulla osassa olutravintoloita oluen tarjoilu oli kytketty ruokailuun, ja hallintoneuvosto oli vieläpä määritellyt, millainen ruoka tarkoitukseen kelpasi. Ravintolat ovat voineet myös itse sitoa anniskelun ruokailuun, vaikka laki ei olisi sitä vaatinut. Verotus ja lainsäädäntö on voinut kannustaa siihen myös epäsuorasti. Esimerkiksi sotavuonna 1943 Alko otti käyttöön anniskelukorvausjärjestelmän, jossa ravintola sai täydet anniskelukorvaukset vain siinä tapauksessa, että määrätty osa ravintolan kokonaismyynnistä tuli ruoasta. Tämä tietysti kannusti ravintoloita kytkemään niin mietojen kuin väkevien juomien anniskelun ruokailuun.”

Lehtileike vuodelta 1969

UUSI AIKA
Alko aloitti 1960-luvulla niin sanotun olutravintolakokeilun. Ravintoloiden baariosastot olivat tulleet laillisiksi jo 1958, mutta painetta eurooppalaistyylisten oluthuoneiden perustamiselle oli. Alkon perustama Kantaravintolat Oy avasi 1963 alkaen pääasiassa juomiin keskittyneitä olutravintoloita ympäri Suomea. Valtaosa Suomen maaseudusta eli vielä kieltolain aikaa, jossa anniskelu rajoittui isoissakin kirkonkylissä muutamaan vaatimattomaan ruokabaariin ja mietoa pilsneriä tarjoileviin savuisiin kahviloihin. Myönteiset kokemukset Kantaravintoloiden kautta avasivat osaltaan tietä vapaammalle alkoholipolitiikalle. Keskiolut vapautui kauppoihin 1969 ja samaan aikaan voimaan astunut uusi alkoholilaki kumosi vuonna 1932 säädetyn voimassa olleen lain. Varsinkin maaseudulla uusi laki otettiin ilolla vastaan. Ulkomaanmatkailun lisäännyttyä, myös alkoholin siviilituonti ulkomailta kasvoi. Suurissa kaupungeissa ravintolat ottivat vähitellen vapaamman
linjan pukeutumisen ja ravintolassa juomien kanssa liikkumisen suhteen. Ravintolapukeutumisen tarkkailu väheni radikaalisti viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Uusi nuorisomuoti oli nahkaisine skeittilenkkareineen ja tahrattomine paitoineen varsin siistiä verrattuna moneen aikaisempaan. Myös ravintoloiden henkilökunta oli nuorempaa ja suvaitsevaisempaa. EU:n myötä Alkon ja kauppojen valikoimiin tuli valtava määrä uusia nimikkeitä verrattuna aikaisempaan. Esimerkiksi vuonna 1986 Alkon valikoimista löytyi vain kaksi ulkomaista (tanskalaista) olutta. 2000-luvulla syntyneille vanha alkoholilaki näyttäytyy enää yleisötapahtumien olutkarsinoina ja alkoholin
kireänä verotuksena.

On vaikea enää kuvitella, ettei oman lasinsa kanssa saisi liikkua ravintolan sisälläkään, tai että aina ravintolaan mennessä tarvitsisi erikseen käyttää yhtenäistä pukua. Tupakoinnin loppuminen anniskelutiloista on nyttemmin ajatellen varmasti useimmista hyvä asia, vaikka sitäkin vastaan oltiin viime metreille saakka. Ehkä holhoava lainsäädäntö oli kuitenkin tarpeen ainakin tietyissä määrin, jos mittarina pitää sitä, että nykyisenkaltaiseen tilanteeseen on päästy. Tulevaisuus näyttää miten käy olutveron alentamisen, etämyynnin ja viinien ja kirkkaiden tulon kauppojen hyllyille.

Vanhaa länsimetrovertausta käyttäen, kaikki on varmaa paitsi päivämäärä.

Kuva: Mikko Hentunen

Suurkiitos Anna-Elina Hintikalle ja Hotelli- ja ravintolamuseolle avusta artikkelin taustatutkimuksessa.