Muinaista olutperinnettä Kalevalan päivänä 28.2.
Olut on vanhin alkoholijuomamme, joka on muinaissuomalaisille ollut keskeinen juoma. Tämän osoittaa jopa Kalevalan olutta koskevien säkeiden määrä, joita on kaksi kertaa enemmän kuin maailman luomista käsitteleviä säkeitä. Tänään Kalevan päivänä 28.2. onkin hyvä nostaa tuoppi suomalaisella oluella ja kilistää suomalaiselle kulttuurille, johon myös olut itseoikeutetusti kuuluu!
Oluen- ja kaljan valmistusastioita vuodelta 1936 Parkanosta.
Olut on tullut Suomeen asutuksen mukana ja sillä on ollut leivän kanssa keskeinen merkitys maanviljelyskuttuurin vakiintumiselle. Oluella on ollut alusta asti myös uskonnollisia merkityksiä ja sitä on juotu erilaisissa riiteissä, joista tunnetuimpia lienee nykyään Ukon vakat, jolla pyrittiin turvaamaan viljan kasvu.
Kalevalassa oluentekoa ja olutta kuvaillaan 200 säkeellä. Olut on harvoja ihmisen luomia tuotteita, jolla on oma syntymyyttinsä. Tämä syntymyytti pyrki yleensä kohteensa hallintaan eli tässä tapauksessa oluen syntymyytillä haluttiin turvata oluen teko. Säkeissä mainitaan, miten ihminen oli löytänyt humalan ,veden ja ohran, mutta ei osannut tehdä niistä olutta. Keskeisessä asemassa oluen syntymyytissä onkin Osmotar, muinaisjumaluus, joka on luonut ensimmäisen oluen. Syntymyyntin mukaan Osmotar hieroi käsiään, jolloin syntyi eläimiä, kuten orava, kettu, näätä ja mehiläinen. Osmotar lähetti nämä eläimet hakemaan tarpeita, kuten palkoheinää(herneitä), käpyjä ja mettä olutta varten. Kun ei olutta saatu käymään näillä, haettiin tappelevien eläinten kuolaa, jolla olut sitten kävi. Voidaan olettaa, että ainakin jotain näistä aineista on myös oikeasti käytetty oluen panoon. Jotkut tutkijat ovat pitäneet oluen syntymäriittiä oluen valmistuksen kaavana, mutta voidaan olettaa että säkeissä oluen valmistuaineiden luettelointi on enemmän liittynyt siihen, että sanojen lausuminen on toiminut eräänlaisena loitsuna joka edesauttaa oluen käymistä yliluonnollisesti. Syntynyttä olutta Kalevala kuvaa seuraavin sanoin: ”Hyvä juoma hurskahille, pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan.” – Tämä oluen määritelmä pätee edelleen mainiosti!
Osmottaren lisäksi Kalevassa on mainittu oluen oma muinaisjumala Pellonpekko, joka sai ohran kasvamaan.
Suomalainen olutkulttuuri on osa UNESCO:n aineeton perintö -listaa.
Hyvää Kalevalan päivää!
Naisia oluenteossa Karvialla vuonna 1930.
Kalevalan 20. runo:
Tuop’ on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi:
”Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme
näille häille hankkimille, pioille pi’ettäville?
En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen.”
Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä:
”Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
vaikk’ ei tuo ve’että synny eikä tuimatta tuletta.
”Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.
”Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän.
Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi
Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan.
”Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta,
ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan:
’Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme?
Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.’
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä,
seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan;
niin pani pa’an tulelle, laittoi keiton kiehumahan.
Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen,
puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän.
”Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi.
Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi:
’Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe
oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?’
”Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä.
Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta.
”Katselevi, kääntelevi: ’Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?’
”Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava.
”Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti:
’Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana!
Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan!
Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen,
jottei kokko kouraiseisi eikä iskis’ ilman lintu!
Tuo’os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä,
ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!’
”Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä,
pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota,
salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
”Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä;
nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla.
Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu.
”Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän.
Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä;
ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
”Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa:
eip’ ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa.
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi: ’Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?’
”Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä.
Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta.
”Katselevi, kääntelevi: ’Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?’
”Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta.
”Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti:
’Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni!
Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle,
jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät!
Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta,
se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!’
”Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä.
Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi,
joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
kontion kivikololle, karhun louhikammiolle.
Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät
rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä.
”Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta:
käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi;
sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
”Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa:
ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia.
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi: ’Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?’
”Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä.
Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän.
”Katselevi, kääntelevi: ’Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?’
”Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi.
”Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti:
’Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas!
Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
saarelle selälliselle, luo’olle merelliselle!
Siell’ on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna,
sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa.
Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi
heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta;
se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!’
”Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui.
Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti,
meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
saarehen selällisehen, luotohon merellisehen.
Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen
nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle,
kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä.
”Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan
helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä;
sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
”Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa:
siit’ otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma
puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä;
kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien,
tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella.
”Oli aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki:
juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä
oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren.
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
hän tuossa sanoiksi virkki: ’Voi, poloinen, päiviäni,
kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin:
ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!’
”Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta:
’Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen,
tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä
tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.’
”Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku;
siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille:
pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan.”
Lähteet: Kalevala, Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)
Kuvat: Finna/ (Naiset oluenteossa) Nikkilä, Eino 1930, (kaljanteossa käytettävät astiat) Nikkilä, Eino1936
